Puheenjohtajien seitsemän minuuttia ja puhetaidon ABC

Kuntavaalien alla Yleisradio antoi Puoluepäivä-ohjelmassa jokaiselle eduskuntapuolueen puheenjohtajalla mahdollisuuden pitää seitsemän minuutin puheen televisiossa. Mielestäni se oli hieno tapa tuoda esiin puhetaidon merkitystä politiikassa. Lisäksi se antoi puolueen puheenjohtajalle mahdollisuuden puhua parhaaseen katseluaikaan useita minuutteja valmistellusti ja ilman toimittajan keskeytyksiä.

Puheenjohtajilla olisi ollut loistava mahdollisuus kertoa äänestäjille jotakin uutta, ravistella vaalien asialistaa tai innostaa kansalaisia uusilla tavoilla. Vaikka puheenjohtajat olivat selvästi valmistautuneet puheisiinsa, niin rima oli asetettu tätä matalammalle, ja puheet olivat pitkälti tuttujen vaaliteemojen toistoa.

Nyt, kun puheet on pidetty, on hyvä hetki tarkastella, mitä puhetaidon peruskysymyksiä puheet toivat esiin.

A. Puheen lähtökohta on aina se, kenelle puhutaan.

Yleisö määrittää sen, mitä sisältöjä puheeseen kannattaa valita, miten omia asioita kannattaa perustella ja millaiset esimerkit ovat tehokkaita.

Puolueiden puheenjohtajat olivat hankalassa tilanteessa sen suhteen, kenelle puhe kohdistetaan. Studiossa oli yleisönä kunkin puolueen omia kannattajia, mutta televisiosta puhetta katsoi kannattajien lisäksi muunlaisia äänestäjiä, myös niitä tärkeitä epävarmoja äänestäjiä.

Suurin osa puheenjohtajista tuntui puhuvan ensisijaisesti studiossa oleville kannattajille, sillä argumentointi oli lähinnä yksisuuntaista: kerrottiin puolueen hyvistä pyrkimyksistä ja arvoista. Sen sijaan epävarma äänestäjä olisi kaivannut enemmän kaksisuuntaista argumentointia, jolloin puheenjohtaja olisi voinut puheessaan torjua äänestäjän mielessä olevia vastaväitteitä tai epäilyksiä.

Hämmentävä tilanne kuului myös kuulijoiden puhutteluissa, joita puheenjohtajilla oli kovin monenlaisia: hyvät ystävät, kuulijat, kuntalaiset, suomalaiset ja katsojat. Selvästi eniten puheenjohtajat puhuivat lapsiperheitä koskevista teemoista, mutta kaikki pyrkivät sisällyttämään puheisiinsa myös vanhuksia ja nuoria koskevia asioita.

Vaarana on, että kun puhuu kaikille, niin puhe ei kohdennu kenellekään.

B. Rakenne ja havainnollistaminen ovat puheessa keskeisiä.

Puheenjohtajat ovat selvästi kokeneita ja keskimääräistä parempia puhujia. Puheissa olisi kuitenkin ollut selvästi parannettavaa kahdessa keskeisessä elementissä, eli rakenteessa ja havainnollistamisessa.

Hyvä rakenne tekee puheesta mielenkiintoisen seurata, sitoo asiat toisiinsa, auttaa kuulijaa jäsentämään kokonaisuutta ja helpottaa asioiden painumista mieleen. Suurimmasta osasta puheista oli vaikeaa löytää rakenteen ideaa, vaan ne muistuttivat enemmän listaa erilaisista tärkeistä asioista. Parhaimmillaan puheissa oli kehärakenne, eli lopussa palattiin aloituksen teemaan tai eri teemojen käsittely aloitettiin jäsentävällä väitelauseella. Jos puheessa olikin rakenne, niin puheenjohtajan esitystapa ei välttämättä tukenut sitä, sillä puheen piirteillä olisi voinut viestiä paremmin, milloin siirrytään seuraavaan asiaan.

Havainnollistamista oli selvästi mietitty enemmän. Moni puheenjohtaja, esimerkiksi kokoomuksen Petteri Orpo ja SDP:n Antti Rinne, käytti tosielämän esimerkkejä, joista osa oli jopa varsin henkilökohtaisia. Niiden yleisesti ajatellaan lisäävän kiinnostusta.

Osa puheenjohtajista osasi myös hyvin elävöittää puhettaan konkreettisilla yksityiskohdilla: vihreiden Ville Niinistö kertoi ensimmäisestä koulupäivästään, vasemmistoliiton Li Andersson hoitajien ammattitaidon näkymisestä ja RKP:n Anna-Maja Henriksson omasta lapsuudestaan.

Keskustan Juha Sipilä osasi kielellisestä havainnollistamisesta hyödyntää toistoa ja kristillisdemokraattien Sari Essayahilla oli pari osuvaa kielikuvaa, mutta perussuomalaisten Timo Soini oli suorainainen mestari kielikuvien ja värikkäiden, mielikuvia luovien, ilmaisujen käytössä. Jos kaikki puheenjohtajien havainnollistaminen olisi saatu samaan puheeseen, olisi päästy jo kiitettävälle tasolle.

C. Viimeinen silaus on puheen esittäminen.

Edes erinomaisesti kirjoitettu puhe ei puhuttele kuulijaa, jos puhuja ei osaa esittää sitä. Puoluepäivä-ohjelman puitteet olivat puheen pitämisen kannalta hankalat, sillä puheenjohtajien piti puhua samanaikaisesti studiossa olevalle yleisölle ja television kautta kotikatsomoille.

Tutkimukset osoittavat, että yleisöpuhe ja televisioesiintyminen edellyttävät osin erilaista esiintymistä. Aiheesta kiinnostuneet voivat lukea siitä lisää tuoreesta Mediapoliitikko-kirjastani.

Puoluepäivässä esiintymiseen toi pientä epävarmuutta moni pieni asia: suunnatako katseensa kameraan vai yleisöön, seisoako puhujapöntön takana vai liikkuako lähemmäksi yleisöä?

Puheenjohtajat olivat selvästi harjoitelleet puheita, mikä tutkimusten mukaan yleensä parantaa suoritusta. Eroja oli kuitenkin siinä, kuinka kirjoitetun, ulkoa opetellun tai spontaanilta kuulostavaa puhe oli.

Parasta tietysti oli, kun puheenjohtaja pystyi vuorovaikutukseen yleisönsä kanssa ja välittämään vahvan läsnäolon tunteen katsomalla kuulijoitaan, luomalla hyvän kontaktin kuulijoihin, reagoimaan yleisön reaktioihin, käyttämään puhutuksi tarkoitettua kieltä ja tukeutumaan papereihinsa vain muistilistana. Toisten taidot riittivät tähän paremmin kuin joidenkin muiden.

  • Mediapoliitiikko-kirjasta voi lukea lisää siitä, kuinka poliitikkojen viestintää voi analysoida. Sitä voi tilata Gaudeamuksen verkkokaupasta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s