Vihdoinkin somevaalit – kuntavaalien 2021 pirstaloitunut kampanja

Sosiaalisen median läpilyöntiä vaalikampanjoinnissa on odotettu pitkään. Jo vuonna 2008 kuntavaalien alla otsikoitiin, että tulossa on Facebook-vaalit. 2010-luvulla on useampaan otteeseen puhuttu Twitter-vaaleista. Somen merkitys on kuitenkin tähän saakka jäänyt suhteellisen pieneksi.

Kuntavaaleista 2021 voidaan hyvällä syyllä puhua somevaaleista. Koronatilanteen takia normaali kampanjointi toreilla soppatykkien äärellä ei ole ollut mahdollista samassa mittakaavassa kuin ennen. Siksi ehdokkaat ovat joutuneet etsimään vaihtoehtoisia tapoja kohdata äänestäjät. Helpointa se ollut digitaalisen vaaliteltan eli somen kautta.

Viime eduskuntavaaleissa 2019 äänestäjistä 26 prosenttia kertoi somen vaikuttaneen äänestyspäätökseensä. Näissä kuntavaaleissa Ylen kyselyyn vastanneista 40 prosenttia ennakoi somen vaikuttavan äänestämiseensä. Myös puolueet ovat kertoneet panostavansa rahallisesti somekampanjointiin enemmän kuin aikaisemmin. Toki näissäkin vaaleissa on voinut pärjätä hyvin, vaikka ei olisi lainkaan somessa, koska kaikki äänestäjätkään eivät siellä. 

Miten niin somevaalit?

Todellinen somen vaikutus vaalien tulokseen tiedetään vasta vaalien jälkeen. Vaaleja on kuitenkin edeltänyt ennennäkemätön somekampanjointi. Tuskin kukaan somea käyttävä on voinut välttyä vaalimainoksilta ja muilta kampanjapäivityksiltä. Somea on käytetty enemmän, sitä on käyttänyt useampi ehdokas ja sitä on käytetty monipuolisemmin kuin koskaan aikaisemmin. Vihdoinkin voidaan sanoa, että nämä olivat somevaalit. 

Noin viidentoista vuoden ajan ehdokkaat ovat käyttäneet sosiaalista mediaa vaali vaalilta enemmän. Somen merkitys myös äänestäjille on kasvanut samaan tahtiin. Näissä vaaleissa on kuitenkin otettu iso loikka sen suhteen, mikä somen merkitys vaaleissa on. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että some oli olisi ratkaissut vaalituloksen.

Facebookia ja Twitteriä on jo aikaisemmissa vaaleissa käytetty vaalimainoksiin ja poliittiseen keskusteluun vaalien alla varsin paljon. Näillä kahdella somealustalla on näissäkin vaaleissa ollut keskeinen asema. Sen sijaan Instagram näyttää lyöneen näissä vaaleissa itsensä läpi vaalikampanjan areenana. Uudenlaista somekampanjointia on nähty myös TikTokissa. Lisäksi Jodel on osoittautunut, ainakin Helsingin alueella, yllättävän suosituksi ja uudenlaisen kampanjoinnin mahdollistavaksi alustaksi.

Ilahduttavaa on ollut myös se, että vuorovaikutteisuutta eli somen keskeisintä ominaisuutta on hyödynnetty todella monipuolisella tavalla. Näissä vaaleissa etenkin eri alustojen live-ominaisuudet ovat olleet ahkerammassa käytössä kuin koskaan aikaisemmin Suomessa. On myös kehitelty paljon erilaisia päivityksiä, joissa vastataan äänestäjien kysymyksiin. Somen mahdollisuuksia vuorovaikutukseen on todella testattu.

Miten niin pirstaloitunut?

Tänä vuonna kuntavaalit on pidetty 293 kunnassa. Ehdokkaita näissä vaaleissa on 35 627. Vaikka kaikki ehdokkaat eivät ole hyödyntäneet somen vaalien alla, niin silti somea jollakin tavalla käyttäneitä ehdokkaita on tuhansia eri puolella Suomea. Kun kaikkien somekampanja on jollakin tavalla yksilöllinen, niin kampanjoinnin kirjo on valtava.

Somekampanjasta on myös erittäin vaikea saada kokonaiskuvaa, sillä jokainen meistä – tutkijatkin – ovat tavalla tai toisessa omassa somekuplassaan. Viestejä näkee lähinnä niiltä, joita muutenkin seuraa. Lisäksi algoritmit ohjaajat vaalimainoksia ja päivityksiä, joten ei voi olla ollenkaan varma, että muut näkisivät samoja vaaleja koskevia viestejä kuin itse näkee.

Kuntavaalien kampanjoinnin voi siis sanoa olevan erittäin pirstaleinen, kun valtava määrä ehdokkaita käyttää sitä jokainen omalla tavallaan ja kun jokaisen meidän äänestäjänkin somenäkymä on erilainen.

Kuka tästä hyötyy?

Somen yksi keskeinen ominaisuus on, että se voi nostaa mielipidevaikuttajaksi ja tunnetuksi henkilön, jolla ei ole aikaisempaa statusta. Somessa ennestään tuntematon ehdokas voi siis tehdä itsestään tunnetumman. Toki kuukaudessa on vaikea nousta tunnetuksi somessakaan, joten ne ehdokkaat, joilla on jo aikaisemmin ollut laajat someverkostot, ovat etulyöntiasemassa.

Aikoinaan puhuttiin siitä, kuinka televisio nosti esiin uudenlaisia poliitiikkotyyppejä eli niitä, jotka pärjäsivät televisioesiintymisessä. Samalla tavalla somessa saattaa päästä esille uudenlaiset poliitikot. Ainakin ne, jotka jaksavat käydä siellä keskusteluja ja hallitsevat sinne sopivan viestintätyylin. Esimerkiksi Jodelin ja Instagramin käyttäjissä on paljon nuoria, joten toivottavasti ne edesauttavat myös nuoria ehdokkaita saamaan lisää näkyvyyttä.

Somessa pärjää myös ehdokas, joka ei pienestä hätkähdä vaan kestää häirinnän, johon somessa helposti törmää. Valitettavasti näissäkin vaaleissa häirintää on ollut aivan liian paljon. Häirintää ehdokas saattaa kohdata muuallakin, mutta somessa häiriköiden kynnys näyttää olevan erityisen matala. Some myös mahdollistaa vastakampanjoinnin eli kampanjoinnin jotakin puoluetta tai ehdokasta vastaan, mikä perinteisessä mediassa ei ole onnistunut. Vastakampanjointia on joissakin kunnissa näkynyt selvästi.

Moni ehdokas on joutunut perehtymään somen saloihin vaalien alla enemmän kuin aikaisemmin. Jotta sosiaalisen median vuorovaikutus onnistuisi, niin on pitänyt perehtyä lisää sekä somen teknisiin että viestinnällisiin ominaisuuksiin. Tämän ansiosta moni on hankkinut tärkeää osaamista myös tulevia vaalikampanjoita varten. Tämän takia onkin oletettavaa, ettei somen merkitys näillä näkymin ainakaan vähene tulevissakaan vaaleissa.

Vuorovaikutustaitoja tarvitaan tulevaisuudessa

Tämän päivän työelämässä vuorovaikutustaidoilla on runsaasti kysyntää, mutta tulevaisuudessa näiden taitojen merkitys näyttää entisestään kasvavan. Tulevaisuuden vuorovaikutusosaamisen kannalta koulutus on ratkaisevassa asemassa. Vuorovaikutuksen eli ihmisten välisen viestinnän merkityksen entisestään kasvaessa myös alan asiantuntijoiden tarve kasvaa.

Näin keväällä, kun käynnissä on opiskelupaikkojen haku, on eri medioissa paljon juttuja siitä, mitä tulevaisuuden näkökulmasta kannattaisi opiskella. Esimerkiksi Helsingin Sanomissa (22.1.2021) oli laaja artikkeli, jossa pohdittiin työelämässä 2040-luvulla tarvittavia taitoja. Artikkelissa haastatellut tulevaisuustutkijat nostivat esille esimerkiksi hyvät vuorovaikutus- ja ryhmätyötaidot sekä esiintymistaidot. 

Ylen jutussa (23.2.2021) asiantuntijoiden haastatteluissa korostuivat vuorovaikutustaidot, oppimaan oppiminen ja tekoälyn ymmärrys. Näitä pidettiin sellaisina osaamisina, joiden avulla tulevaisuudessa saa työpaikan.

Myös kansainväliset selvitykset kertovat, että viestintä- ja tiimityötaidot ovat kaikkein tärkeimpiä työelämässä tarvittavia osaamisalueita (Center on Education and the Workforce 2020). Selvityksen mukaan työntekijän viestintäosaamisella oli vahva yhteys myös myönteiseen palkkakehitykseen.

Viestintäosaaminen näyttää olevan tärkeää osaamista työntekijälle alasta riippumatta sekä nyt että tulevaisuudessa. Kun puhutaan tulevaisuuden työelämästä, katseet kääntyvät koulutukseen. Keskeinen kysymys on, kehittääkö nykyinen koulutus juuri niitä valmiuksia, jotka tulevaisuuden työelämässä tarvitaan.

Vuorovaikutuskoulutus kouluissa

Peruskoulussa ja lukiossa on hyvä suunta. Nykyisessä peruskoulun opetussuunnitelmassa puhutaan vuorovaikutuksesta lukuisia kertoja. Vuorovaikutus näyttää olevan kaikessa opetuksessa mukana ja vuorovaikutustaitojen kehittämiseen pyritään joka aineessa. Tavoite on siis erinomainen.

On kuitenkin syytä kysyä, tullaanko vuorovaikutustaitojen kehittämiseen kiinnittäneeksi tarpeeksi huomiota, jos se on kaikessa mukana mutta ei selkeästi ja erikseen missään. Vuorovaikutustaidoista pitäisi myös saada juuri niihin kohdistuvaa palautetta, sillä pelkkä tekeminen ei riitä. Vuorostaan palautteen kannalta oleellinen kysymys on, että onko opettajilla omassa koulutuksessaan tarpeeksi tietoa vuorovaikutuksesta, jotta heidän palautteenantotaitonsa näiden taitojen osalta kehittyvät riittävästi.

Lukioissa uusi opetussuunnitelma otetaan käyttöön ensi syksynä. Ilahduttavaa siinä on, että äidinkielen ja kirjallisuuden kursseihin on selkeästi tullut toinenkin kurssi, joka keskittyy esiintymis- ja vuorovaikutustaitoihin. Toivoa sopii, että äidinkielen ja kirjallisuuden opettajien ammattitaito riittää myös näihin laajentuneisiin viestinnän sisältöihin.

Vuorovaikutusosaamisen kehittäminen yliopistoissa

Yliopistoja koskevan asetuksen mukaisesti alemmassa korkeakoulututkinnossa pitäisi saavuttaa riittävä viestintätaito, ja ylemmässä korkeakoulututkinnossa tavoitteena on ”hyvä viestintä- ja kielitaito oman alansa tehtäviin sekä kansainväliseen toimintaan ja yhteistyöhön”. Suunta tämän tavoitteen saavuttamiseksi onkin viime vuosina ollut hyvä. Sekä puhe- että kirjoitusviestintä ovat yhä useammin olleet eri alojen opiskelijoille pakollisia sisältöjä, ja myös opetusta ja opettajien määrää on lisätty.

Joissakin yliopistoissa on tosin asiassa otettu askelia myös taaksepäin. Esimerkiksi Tampereen yliopistossa monilla opiskelijoilla pakollinen puheviestinnän kurssi muuttuu ensi syksynä vaihtoehtoiseksi ja opiskelija joutuu valitsemaan esimerkiksi puhe- ja kirjoitusviestinnän väliltä. Tämä on ikävä tilanne, sillä erittäin hyvin tiedetään, että ne opiskelijat, jotka kaikkien eniten viestintätaitojen opetusta kaipaisivat, sitä kaikkein haluttomimmin valitsevat. Tällainen muutos ei palvele myöskään asetuksen päämääriä.

Viestintä on tulevaisuuden ala

Sen sijaan työelämässä oleville järjestetään monenlaista viestinnän koulutusta. Eri ammateissa ja työpaikoilla onkin hyvin oivallettu viestintä- ja vuorovaikutustaitojen merkitys. On havaittu, että usein työn tulos syntyy nimenomaan vuorovaikutuksessa, viestintätaidot ovat kiinteä osa ammattitaitoa ja työntekijöiden vuorovaikutusosaaminen heijastuu koko organisaation toimintaa. Työelämän viestintäkoulutusta ja -konsultointia tarjoavilla yrityksillä pyyhkiikin hyvin. Toki työelämässä annettavasta koulutuksesta voi kysyä, että onko vuorovaikutustaitojen opettaminen työelämässä oleville jo liian myöhäistä eli olisiko vitsa pitänyt vääntää nuorempana. Toisaalta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Vuorovaikutusosaamista tarvitaan siis sekä nykyisissä että tulevaisuuden töissä. Tämä osaltaan takaa myös sen, että ihmisten välisen viestinnän asiantuntijoille riittää töitä myös tulevaisuudessa. Jo tällä hetkellä viestinnästä valmistuvien töihin sijoittuminen on erinomaista, ja tarve alan ammattilaisille näyttää kasvavan. 

Viestintä on siis tulevaisuuden ala, jota voi opiskella esimerkiksi Tampereen yliopiston viestinnän opintosuunnassa ja maisteriohjelmassa. Kevään yhteishaku on 17.–31.3.2021.

Kun poliitikko puolueensa häivytti

Kun poliitikko tavoittelee omaa puoluettaan laajempaa kannattajakuntaa, on varsin tavallista häivyttää omaa puoluetaustaansa. Viime aikoina olemme saaneet tästä pari kiinnostavaa esimerkkiä.

Kun poliitikko huomaa tarvitsevansa omaa puoluettaan laajempaa kannatusta, niin se usein ilmenee etäisyyden ottona puoluetaustaan. Tällaista ilmenee varsinkin henkilökeskeisissä vaaleissa.

Suomen Pankin pääjohtaja Olli Rehn oli tammikuussa vieraana Ykkösaamussa (Yle 23.1.2021). Kyseisessä haastattelussa Rehn myönsi harkitsevansa presidenttiehdokkuutta. Samassa haastattelussa käytiin myös kiinnostava sananvaihto Rehnin puoluetaustasta toimittaja Seija Vaaherkummun kanssa:

Vaaherkumpu: Voi olla että vasemmistohallitukselle, toki siellä keskusta, teidän puolueenne, on mukana vanhoista porvaripuolueista, mutta saattaa olla…

Rehn: Olen itsenäinen keskuspankkiiri.

Vaaherkumpu naurahtaa

Rehn: Miksi toimittaja nauraa?

Vaaherkumpu: Ehkä kuitenkin keskustan jäsen?

Rehn: Suomessa on kansalaisoikeuksia ja…

Vaaherkumpu: On on on, kyllä on. Mutta on oikein sanoa, että teidän puolueenne, olette puolueen jäsen. Ei, ei virhettä tässä. En ota kritiikkiä vastaan.

Rehn siis pyrki esiintymään muuna kuin selvästi jonkin puolueen edustajana.

Presidenttiehdokkaiden koko kansan kosiskelut

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun keskustalainen poliitikko pyrkii häivyttämään puoluetaustaansa presidentinvaalit mielessään. Vuoden 2000 presidentinvaalikampanjassa Esko Aho pyrki ottamaan etäisyyttä keskustaan. Tuolloin syynä oli ensisijaisesti puolueen maalainen imago, josta Aho halusi eroon esiintyäkseen myös kaupunkilaisten ehdokkaana.

Seuraavissa presidentinvaaleissa 2006, kun Tarja Halonen tavoitteli toista kauttaan, hänen vaalisloganinsa oli ”Tasavallan presidentti”. Hän halusi esiintyä koko kansan presidenttinä. Rouva presidentti oli myös selvästi närkästynyt joissakin tilanteissa, kun häntä puhuteltiin vasemmiston ehdokkaaksi, kun hänen ehdokkuutensa takana olivat SDP ja vasemmistoliito.

Henkilöityvät kuntavaalikampanjat

Parhaillaan kuntavaalikampanjat ovat alkamassa. Pormestarimalli on selvästi henkilöinyt kuntavaaleja. Varsinkin mediassa kuntavaalien seuraaminen on vahvasti henkilöitynyt pormestariehdokkaisiin, ja myös puolueet nostavat pormestariehdokkaat kampanjoidensa kärjiksi.

Myös kuntavaaleissa on nähtävissä, että vahva sitoutuminen puoluepolitiikkaan voi olla ehdokkaalle taakka. Kun Kirsi Piha ilmoitti tavoittelevansa Helsingin kokoomuksen pormestariehdokkuutta (1.2.2021) hän esimerkiksi tviittasi: ”Vaaleissa on erilaisia puolueita ja erilaisia ehdokkaita. Äänestetään sen mukaan, missä on ajatuksia, joita halutaan tukea. Siitä muodostuu Helsingille kaupunkilaisten ajatuksia heijastava valtuusto ja kaupunginjohtaja. Spekuloijat spekuloi, vaikuttajat äänestää.” Muutenkin hän korosti lähtevänsä ehdokkaaksi ”intohimosta ja sisäisestä liekistä”.

Puoluepolitiikkaa kaikki tyyni

On hyvin tavallista, että poliittisessa retoriikassa korotetaan tekemisen jaloja syitä ja päämääriä. On eduksi häivyttää omia ja puolueen valtapyrkimyksiä. Varsinkin, jos pyrkii kosiskelemaan muitakin kuin puolueen vakiäänestäjiä, tiukka sidos puoluepolitiikkaan on helposti rasite.

Näyttää siltä, että puoluetaustan häivyttäminen on tyypillistä henkilökeskeisissä vaaleissa. Tällaisissa vaaleissa pyritään erottautumaan enemmän henkilön ominaisuuksilla kuin puolueiden välisillä eroilla. Lisäksi tällaisissa vaaleissa tarvitaan usein myös laajaa kannatusta, joka ulottuu oman puolueen rajojen ulkopuolelle.

On kuitenkin syytä muistaa, että politiikassa on kyse politiikasta. Politiikassa on kyse puolueista sekä niiden valta-asetelmista ja vaikuttamismahdollisuuksissa. Kuntavaaleissakin ääni annetaan puolueelle. Myös moni epäpoliittiselta vaikuttava asia tai ratkaisu on viime kädessä poliittinen.

Yhdysvaltain presidenttiehdokkaiden televisioväittelyistä otetaan mallia maailmanlaajuisesti

Yhdysvalloissa television vaaliväittelyillä on pitkä historia ja vakiintunut asema. Valtavana mediatapahtumana ne vaikuttavat globaalisti: mitä Yhdysvalloissa ensin, sitä meillä ja muualla perässä. Nähtäväksi jää, mitä tämänkertainen vaalikampanja tuo meille perintönä.

Yhdysvaltain presidentinvaalien vaalikampanja on parhaillaan kiihkeimmillään. Koko kampanjan tärkeimpiä tapahtumia ovat ehdokkaiden vaaliväittelyt televisiossa. Niillä on valtavasti katsojia sekä Yhdysvalloissa että muualla, ja niistä uutisoidaan laajasti maailmanlaajuisesti etukäteen ja jälkikäteen. Voi sanoa, että kyseessä on maailman seuratuin poliittinen mediatapahtuma.

Ensimmäisen kerran television vaaliväittely nähtiin Yhdysvalloissa 1960, kun presidentiksi pyrkivät John F. Kennedy ja Richard Nixon. Sitä ennen vastaavia väittelyjä oli järjestetty jo radiossa. Vaaliväittelyn vaikutuksista tehtiin tuolloin monenlaisia selvityksiä ja tutkimuksia, joiden keskeinen johtopäätös oli, että Kennedyn onnistuneella esiintymisellä televisiossa ja Nixonin epäonnistumisella oli vaikutusta vaalitulokseen. 

Tuolloin tehtyjä tutkimuksia on jälkikäteen tarkasteltu kriittisesti, ja niiden tulokset on osin osoitettu kyseenalaisiksi. Kaikesta huolimatta vuonna 1960 television vaikuttavuus katsottiin niin suureksi, että meni 16 vuotta ennen kuin Yhdysvalloissa uskallettiin järjestää seuraava presidenttiehdokkaiden televisioväittely. Vuonna 1976 väittelyssä olivat vastakkain Gerald Ford ja Jimmy Carter. Tuon jälkeen vastaavat väittelyt on järjestetty kaikkien Yhdysvaltain presidentinvaalien yhteydessä.

Vaaliväittelyn vaikutuksia

Vuosien varrella Yhdysvaltain presidenttiehdokkaiden televisioväittelyjä on tutkittu erittäin paljon. Eniten on tutkittu väittelyjen vaikutusta äänestäjiin. Näiden tutkimusten tuloksen voisi tiivistää niin, että väittelyillä on vaikutuksia äänestäjien äänestyspäätöksiin, vaikka ne eivät ratkaisekaan vaaleja. 

Televisioväittelyillä voi nähdä myös muunlaisia vaikutuksia. Ne esimerkiksi:

  • aktivoivat poliittista keskustelua 
  • vaikuttavat siihen, mistä asioista julkisuudessa keskustellaan vaalien alla
  • lisäävät äänestäjien tietoa politiikasta 
  • lisäävät äänestäjien innostusta vaaleihin. 

Yksi Yhdysvaltain presidenttiehdokkaiden vaaliväittelyn vaikutuksia on, että niiden malli on levinnyt ympäri maailman. Kaikissa maanosissa ja yhä useammassa maassa järjestetään television vaaliväittelyjä. Eri maissa niiden vaikuttavuus näyttää vaihtelevan, ja ne saavat myös paikallisen kulttuurin muokkaamia muotoja. Esimerkiksi Suomessa vaalikeskustelut ovat muodoltaan ja sävyltään varsin erilaisia kuin Yhdysvalloissa.

Muuttaako tämä vuosi televisioväittelyitä?

Vuoden 2020 ensimmäistä vaaliväittelyä Donald Trumpin ja Joe Bidenin välillä kuvailtiin kaoottiseksi. Perinteistä vaaliväittelyn muotoa, että kumpikin puhuu tietyn ajan ja vuoron perään, rikottiin koko ajan. Myös keskustelun sävy oli totuttua hyökkäävämpi. Tämä oli osin ennakoitavissa, sillä paikalliset tutkijat arvioivat jo etukäteen, että Trumpin keskeisin tavoite on sekoittaa Bidenin pasmat. Väittelyn jälkeen osa katsojista jo ennakoikin, että tämä olisi vaaliväittelyjen loppu, koska televisioväittelyn ei katsottu enää palvelevan tarkoitustaan. 

Itse en kuitenkaan usko, että Yhdysvalloissa luovuttaisiin televisioväittelyistä kovin helposti. Tällaisilla formaaleilla väittelyillä on sikäläisessä kulttuurissa niin pitkä historia ja vahva asema; väittelemään opetellaan jo kouluissa ja väittelemissä kilpaillaan kaikkialla. Väittelyt näyttäytyvät demokratian peruskivenä. Lisäksi presidenttiehdokkaiden väittelyssä asiakysymysten käsittelyä keskeisempää on niiden herättämät tunnereaktiot. Katsojia ennen kaikkea kiinnostaa se, miten ehdokkaat toimivat väittelyssä.

Sen sijaan pidän todennäköisenä, että nyt nähtyä viestintätyyliä aletaan nähdä yhä useammin muissakin maissa. Etenkin Donald Trumpin suosimaa esiintymistä, jossa ei piitata säännöistä, ollaan karkeita ja mennään henkilökohtaisuuksiin, saatetaan nähdä yhä enemmän muuallakin.

Tällaisen viestintätyylin leviämisestä on viitteitä jo valittavissa havaittavissa. Poliittisen viestinnän tutkimuksissa puhutaankin amerikkalaistumisesta, sillä toistuvasti on havaittu, että mitä yhdysvaltalaisessa presidenttikampanjassa edellä, sitä kohta muissa maissa perässä.

Vaaliväittelyjen katsominen on muuttunut

Viimeisen kymmenen vuoden aikana vaaliväittelyihin liittyvä suurin muutos on niiden katsomisessa. Katsojan rooli on muuttunut, kun sosiaalinen media on tullut osaksi katsojakokemusta. Tämäkin oli ensimmäiseksi havaittavissa Yhdysvalloissa. 

Nykyisin monissa muissakin maissa on havaittu, että vaalikampanjoiden aikana sosiaalisen median kommenttien määrissä saavutetaan korkeimmat piikit juuri television vaaliväittelyiden yhteydessä. Esimerkiksi neljä vuotta sitten yhden Hillary Clintonin ja Donald Trumpin vaaliväittelyn aikana lähetettiin yli 17 miljoonaa väittelyä koskevaa tviittiä. 

Sosiaalisessa mediassa väittelyn kommentointi onkin tehnyt monista väittelyn katsojista aktiivisia toimijoita. He eivät enää vain katso väittelyä, vaan tuovat siihen liittyvät näkemyksensä julkisesti esille ja osallistuvat yhteiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun. Omien tutkimusteni perusteella vaalikeskustelujen kommentointi Twitterissä on myös pääosin ohjemassa esiintyvien henkilöiden sanomisia asiallisesti kommentoivaa.

Yhdysvaltain presidenttiehdokkaiden vaaliväittely on siis valtava mediatapahtuma, jolla on pitkät perinteet. Niillä on vaikutuksia vaalien tulokseen, mutta vielä enemmän niillä on monenlaisia heijastusvaikutuksia, jotka leviävät maailmanlaajuisesti. Todennäköisesti myös Suomessa lähivuosina nähdään jotakin näistä vuoden 2020 vaalien televisioväittelyistä lainattua.

Lähteet

Isotalus, P. 2017. Mediapoliitikko. Helsinki: Gaudeamus.

Isotalus, P. & Paatelainen, L. 2018. Livetviittaminen vaalikeskustelusta – Miten puolueiden puheenjohtajia arvioidaan? Teoksessa P. Isotalus, J. Jussila & J. Matikainen (toim.), Twitter viestintänä. Ilmiöt ja verkostot Tampere: Vastapaino, p. 90-110.

Juárez-Gámiz, J., Holtz-Bacha, C. & Schroeder, A. (toim.) 2020. Routledge international handbook of electoral debates. New York: Routledge.

Verkkovuorovaikutus vaatii uutta osaamista

Jonna Koponen kirjoitti kanssani siitä, kuinka viestimme tällä hetkellä suurelta osin teknisten laitteiden välityksellä ja se vaatii uudenlaista vuorovaikutusosaamista.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö sanoi 12.3.2020 Yle:n haastattelussa, että nyt kun meidän täytyy koronakriisin vuoksi ”ottaa fyysistä etäisyyttä, niin otetaan myös henkistä läheisyyttä”. Kun olemme etäällä toisistamme, tarvitsemme erilaisia teknologioita läheisyyden ottamiseen. 

Olemme tilanteessa, jossa yhteydenpito perustuu kasvokkaisen vuorovaikutuksen sijaan suurelta osin teknologiavälitteiseen vuorovaikutukseen. Nyt johdetaan virtuaalitiimejä, autetaan asiakkaita chat-kanavissa sekä etäopetetaan eri kohderyhmiä. Työpaikoilla avautui uusia nettikahviloita, ystäviä ja isovanhempia tavataan videopuhelujen välityksellä sekä järjestetään etäjuhlia.

Ihmiset keksivät koko ajan luovia ratkaisuja henkisen läheisyyden luomiseen, koska he kaipaavat sosiaalista läsnäoloa. Yhtäkkiä tarvitaan valtavasti ymmärrystä teknologiavälitteisestä vuorovaikutuksesta. Mutta miten henkistä läheisyyttä luodaan teknologiavälitteisesti?

Kuluvat viikot opettavat

Kuluneiden viikkojen aikana osa meistä on turvautunut teknologiavälitteiseen vuorovaikutukseen hyvin tottuneesti – osa pakon edessä uutta opetellen. Teknologiset valmiutemme ovat erilaisia. Myös mahdollisuudet teknologian käyttöön ovat edelleen erilaiset.

Mikäli mahdollisuus teknologiavälitteiseen viestintään on tarjolla, on siihen olemassa valtavasti vaihtoehtoja. Useimmat niistä ovat teknisesti helppoja, joten teknologian hallinta on harvoille kynnyskysymys. Sen sijaan teknologian käyttö edellyttää myös uudenlaista vuorovaikutusta, mikä on saattanut olla isompi haaste.

Tietokonevälitteisesti tapahtuva sosiaalinen läsnäolo tarkoittaa tunnetta siitä, että olen kontaktissa aidon ihmisen kanssa. Kun keskustelemme teknologiavälitteisesti, erilaiset teknologiset ratkaisut rajaavat mahdollisuuksiamme etenkin sanattoman viestinnän havainnoinnin, tulkitsemisen ja ymmärtämisen suhteen. Tällöin esimerkiksi tunteiden tai ironian ymmärtäminen vaikeutuu. Meidän onkin osattava selittää – ja myös hillitä – tunteitamme teknologiavälitteisessä vuorovaikutuksessa. 

Verkkovuorovaikutus vaatii enemmän

Monelle on saattanut tulla yllätyksenä se, kuinka paljon enemmän asioita täytyy selventää, jäsentää, kirjoittaa auki, visualisoida, perustella ja kuvata, kun emme kohtaa kasvokkain. Vuorovaikutustilanteita joutuu järjestämään tarkoituksellisemmin ja useammin. On tuotava ilmi, että olen läsnä ja saatavilla verkossa. On viestittävä tietoisemmin, että kuuntelen ja että toinen on tullut kuulluksi. 

Vuorovaikutussuhteen ylläpitämiseksi on esitettävä tietoisesti enemmän kysymyksiä kuin tavallisesti: On osattava kysyä työkaverilta työasioiden lisäksi, mitä kuuluu ja kuinka hän voi. On osattava itsekin kertoa omista kuulumisistaan. Vastavuoroinen itsestäkertominen nimittäin auttaa ylläpitämään hyvää vuorovaikutussuhdetta. Nämä rakentavat luottamusta sekä helpottavat vaikeista asioita keskustelemista, mikä on usein vaikeampaa teknologian tullessa väliin.

Nykyisin kasvokkaisen ja teknologiavälitteisen viestinnän nähdään täydentävän toisiaan. Olemme yhdessä kantapään kautta oppineet näinä viikkoina lisää verkkovuorovaikutuksen taitoja. Osaamistasomme on tässä suhteessa tulevaisuudessa väistämättä parempi. Tämä poikkeustilanne kuitenkin osoittaa, että myös verkkovuorovaikutukseen olisi voinut varautua paremmin. 

Viestintäkoulutuksen haasteet

Yliopistokoulutusta on jo pitkään syytetty siitä, että nuorilla on hyvät teknologiset taidot ennen kuin he tulevat opiskelemaan. Taidot kuitenkin rapautuvat, jos niitä ei riittävästi harjaannuteta koulutuksen aikana. Ei myöskään opita mitään lisää. Viestinnän koulutus kaikilla tasoilla voi katsoa itseään peiliin ja pohtia, onko uusia vuorovaikutusmahdollisuuksia otettu tarpeeksi vakavasti huomioon koulutuksessa.

Entä opetetaanko esimerkiksi lääkärikoulutuksessa riittävästi vuorovaikutusta chat- tai etävastaanotoilla? Saavatko tulevat ekonomit riittävästi valmiuksia etäkokousten, virtuaalitiimien tai digitaalisten asiakassuhteiden johtamiseen? 

Meidän pitää katsoa tulevaisuuteen nyt ja varautua paremmin uusiin verkkovuorovaikutuksen haasteisiin. Toisaalta tämä aika saa meidät todennäköisesti entistä enemmän arvostamaan kasvokkaisviestintää ja huomaamaan, että vuorovaikutusta ihmisten kanssa kasvotusten ei täysin korvaa mikään muu viestinnän muoto. Erityisen haasteellinen tämä aika onkin niille, jotka eivät lainkaan pääse kasvokkaiskontaktiin.

Tiivistetty versio tästä tekstistä julkaistiin Aamulehdessä mielipidekirjoituksena 28.3.2020 otsikolla ”Ironian viljelyä kannatta nyt harkita kaksi kertaa”. Jonna Koponen on kansainvälisen liiketoiminnan ja myynnin viestinnän yliopistonlehtori Itä-Suomen yliopistosta

Pitäisikö johtajan olla aktivisti?

Pitäisikö yritysjohtajan ottaa kantaa ristiriitaisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin? Olisiko hyvä, jos johtaja puhuisi julkisesti ihmisoikeuksien tai ympäristön puolesta, vaikka se ei liittyisi hänen toimialaansa? Yhdysvalloissa tällainen aktivismi on tutkimusten mukaan yleistymässä, ja vaikeneminen voi olla jopa isompi riski kuin rohkeaa kannanottoa.

Parin viime vuoden aikana johtamisviestinnän alueella on alettu puhua toistuvasti johtajien aktivismista (CEO activism). Se tarkoittaa, että yritysjohtaja ottaa julkisuudessa kantaa mielipiteitä jakavaan yhteiskunnalliseen kysymykseen. 

Kannanotto saattaa liittyä esimerkiksi sukupuoli- tai seksuaalivähemmistöjen asemaan, ilmastonmuutokseen tai ympäristön tilaan.

Uutta tässä aktivismissa on se, että se ei liity johtajan edustaman yrityksen ydintoimintaan. Yhteiskunnallisia kannanottoja yritysjohtajilla on ollut ennenkin, mutta silloin ne ovat usein selkeästi liittyneet yrityksen intresseihin. Vaikuttamista on myös tehty julkisuudelta piilossa, kabineteissa.

Johtajan aktivismin keskeiset piirteet

Johtajien aktivismista tehdyissä tutkimuksissa aktivismi määritellään näin: 

Yritysjohtajan henkilökohtainen julkinen kannanotto ajankohtaiseen yhteiskunnalliseen tai poliittiseen keskusteluun. Ensisijaisena tavoitteena on näkyvä asian esiin nostaminen ja pyrkimys vaikuttaa mielipiteisiin kannanoton suuntaisesti.

Nämä viisi asiaa ovat ominaisia johtajan aktivismille:  

  1. Ei liity suoraan yrityksen ydintoimintaan. Kyse on siis kannanotosta, joka ei pyri edistämään yrityksen myyntiä tai muuttamaan poliittista tilannetta yritykselle suotuisaksi.
  2. Ristiriitainen asia. Kyseessä on asia, joka herättää mielipiteitä puolesta ja vastaan. Yhdysvalloissa aktivistijohtajan edustama kanta on usein jakanut mielipiteitä konservatiivien ja liberaalien välillä.
  3. Johtajan toimintaa. Lähtökohtana on johtajan oma toiminta ja ajattelu. Johtaja myös itse puhuu asiaa puolesta. Tämä erottaa sen yritysten aktivismista.
  4. Julkista toimintaa. Aktivismi ilmenee aina julkisuuden kautta. Pelkästään yrityksen sisällä kuuluvia kannanottoja ei katsota aktivismiksi.
  5. Kohdennettu päättäjille, työntekijöille, asiakkaille tai suurelle yleisölle. Aktivismin sanoma on tarkoitettu kuultavaksi ja pyrkimyksenä on vaikuttaa.

Mitä hyötyä aktivismista voisi olla?

Yhdysvalloissa on todettu, että yhä useammalla on havaintoja johtajan aktivismista. Liki puolet, 46 % kansalaisista, uskoo sen lähivuosina lisääntyvän. 

Myös myönteinen suhtautuminen johtajien aktivismiin kasvaa varsinkin milleniaalien keskuudessa. Monet katsovatkin, että johtajan vaikeneminen yhteiskunnallisissa kysymyksissä saattaa olla suurempi riski yritykselle kuin rohkea kannanotto.

Johtajan aktivismin myönteisiksi vaikutuksiksi on havaittu, että sillä saadaan huomiota tärkeille kysymyksille ja voidaan muokata yleisestä mielipidettä kannanoton suuntaiseksi. 

Ensimmäiset tutkimustulokset viittaavat siihen suuntaan, että aktivistijohtajan palkkaaminen on yritykselle enemmän eduksi kuin haitaksi. Lisäksi johtajan aktivismilla katsotaan olevan vaikutuksia yrityksen työnantajakuvaan, brändiin ja myyntiin. Nämä vaikutukset toki voivat aina olla joko positiivisia tai negatiivisia riippuen sidosryhmien omista näkemyksistä.

Aktivistijohtaja huomioi henkilöstön ja asiakkaat 

Hambrick ja Wovak (2019) ovat rakentaneet teoriaa johtajan aktivismista. Heidän mallissaan tärkeimpiä ryhmiä aktivismin kannalta ovat työntekijät ja asiakkaat. 

Johtajan siis kannattaa ennen julkista kannanottoaan haistella, millaisia mielipiteitä asiasta on työntekijöiden ja asiakkaiden keskuudessa, sillä heihin johtajan aktivismi myös vahvimmin vaikuttaa joko haluttuun tai päinvastaiseen suuntaan.

Teoria erottaa myös kolme sellaista johtajan piirrettä, jotka vaikuttavat ratkaisevasti siihen, kuinka näyttävä mielipiteen ilmaisusta tulee. 

Ensinnäkin johtajan vallalla on merkitystä. Johtajilla, jotka ovat yrityksen perustajia, joilla on osake-enemmistä tai joilla on osoituksia erinomaisesta tuloksesta, on enemmän valtaa ja näin ollen paremmat mahdollisuudet ottaa näyttävästi kantaa. Toinen keskeinen tekijä on johtajan tunnettuus, sillä entuudestaan tunnettu johtaja saa enemmän julkisuutta ja hänellä on siten paremmat vaikuttamismahdollisuudet. Kolmatta tekijää tutkijat kutsuvat johtajan narsismiksi, mikä tarkoittaa sitä, kuinka halukas johtaja on olemaan valokeilassa.

Pitäisikö Suomessakin?

Johtajan aktivismia ei mielestäni ole Suomessa vielä ollut. Kysyin asiaa myös Twitterissä. Vaikka sain monenlaisia vastauksia, niin oikein edustavaa, kaikkia yllä mainittuja aktivismin kriteerejä täyttävää esimerkkiä en saanut. Meillä on ollut joitakin aktivismin kaltaisia julkisia ulostuloja, mutta niitä on yleensä leimannut vahva markkinoinnin sävy tai selkeä yhteys yrityksen ydintoimintaan. Lisää ehdotuksia perusteluineen kuulen toki mielelläni!

Keskustelua yritysjohtajien yhteiskunnallisesta roolista käydään silti jo meilläkin. Tekirin perustaja ja hallituksen puheenjohtaja Harri Saukkomaa haastoi johtajia Talouselämän haastattelussa (25/2019), että heillä pitäisi olla kyky esiintyä julkisuudessa ja ottaa kantaa. Hän totesi myös, että jos haluaa erottua, on uskallettava olla rohkea. 

Myös työelämäprofessori Matti Apunen totesi vieraillessaan luennollani, että suomalaiset johtajat ovat usein turhan arkoja ottamaan yhteiskunnallisesti kantaa ja että toisinaan hiljaisuudesta saattaa olla heille jopa haittaa.

Kysyin omilta johtamisviestinnän opiskelijoiltani mielipidettä johtajan aktivismiin, ja suurin osa heistä näki sen toivottavana asiana. Tämä vahvistaa näkemystä, että etenkin nuoret työntekijät toivovat työpaikkansa johtajalta myös yhteiskunnallista aktivismia. Myös yhteiskunnallinen paine sitä kohtaan kasvaa, että johtajat olisivat yhteiskunnallisissa kysymyksissä mielipidevaikuttajia. Kansainvälisiä esimerkkejä siitä ilmenee myös kasvavissa määrin. 

Uskon, että myös suomessa ollaankin varsin pian tilanteessa, jossa johtajalle on pienempi riski ottaa kanta ristiriitaiseen kysymykseen kuin vaieta asiasta kokonaan.

Keskeisiä lähteitä

Chatterji, A. K. & Toffel, M. W. 2019. Assessing the impact of CEO activism. Organization & Environment 32 (2): 159-185.

Hambrick, D. C. & Wowak, A. J. 2019. CEO sociopolitical activism: A stakeholder alignment model. Academy of Management Review.

Weber Shandwick 2018. CEO activism in 2018: The purposeful CEO. KRC Research.

Päivä somekohun keskellä – mitä kokemus opetti?

Taustakuva: natanaelginting / freepik.com

Annoin pari viikkoa sitten Lännen medialle haastattelun, jossa analysoin Greta Thunbergin puhetta ja tulkintoja, joita siitä oli tehty. Haastattelustani nousi sosiaalisessa mediassa kohu. Nyt pöly on laskeutunut. Mitä opettavaisesta ja henkilökohtaisella tasolla ahdistavastakin kokemuksesta jäi käteen?

Greta Thunberg piti maanantaina 23. syyskuuta YK:n ilmastokokouksessa puheen, jota seurattiin ja josta puhuttiin ympäri maailmaa. Seuraavana päivänä Lännen median toimittaja pyysi minua arvioimaan puhetta ja sen herättämiä tulkintoja. Siis sitä, miksi osa pitää puhetta erinomaisena ja osa taas on kritisoinut sitä esimerkiksi epäuskottavaksi.

Ihmisenä ajattelen, että Greta Thurnberg on todella rohkea ja taitava nuori ja että monella olisi häneltä opittavaa siinä, kuinka pitää tärkeästä aiheesta hyvä puhe tilanteessa, jossa yleisönä on koko maailma. Professorina en kuitenkaan tällaisissa haastatteluissa esitä henkilökohtaisia mielipiteitä puhujista tai puheiden sisällöstä, vaan pyrin perustamaan näkemykseni tutkittuun tietoon ja analysoimaan asioita sen pohjalta. 

Analysoin siis haastattelussa Greta Thunbergin puhetta retorisena tuotoksena. Toin esille puheen onnistuneita piirteitä, mutta analysoin myös sitä, mikä siinä on voinut joidenkin mielestä olla epäuskottavaa. Arvioin jutussa puheen onnistuneen tavoitteessaan ja kehuin esimerkiksi puheen rakennetta, tasapainoisuutta ja mediaystävällisyyttä. 

Aamulla leimahti somekohu

Verkossa juttu julkaistiin tiistai-iltana ja printissä keskiviikkona.

Keskiviikkoaamuna Twitter-tililleni alkoi nopeasti kertyä ilmoituksia jutun herättämistä kommenteista, joista osa oli emotionaalisesti varsin latautuneita. Eniten jakoja, tykkäyksiä ja kommentteja saivat tviitit, joissa oltiin jaettu ruutukaappauksena vain kommenttini siitä, miksi osa saattaa pitää puhetta epäuskottavana. Siis tämä kommentti: 

”Vaikka kuinka puhuja on perehtynyt asiaan, kyseessä on lapsi. Vaikka asia-argumentit ovat puheessa hyvin tarkkoja, voidaan olettaa, että tiedot on saatu ulkopuolelta. Se, että tieto vaikuttaa muualta hankitulta, ei ainakaan vahvista uskottavuutta.”

Tätä kohtaa minun olisi ehdottomasti pitänyt avata jutussa enemmän ja täsmällisemmin, sillä kaikkihan me hankkisimme tällaista puhetta varten tietoa muualta, kuten pitääkin. 

Kommentissa tarkoitukseni oli arvioida sitä, miksi osa kuulijoista piti puhetta epäuskottavana. Paljon tieteellisiä faktoja ja asia-argumentteja sisältäneet kohdat puheessa poikkesivat selvästi puheen omakohtaisella tunteella ladatusta kokonaisuudesta, eivätkä ne välttämättä 16-vuotiaan sanomana kuulosta itse muotoilluilta, jos ei tiedä, kuinka paljon puhuja on tavannut alan tutkijoita ja perehtynyt aiheeseen. Tutkijana analyysini siis on, että puhetta kritisoineet näkevät todennäköisesti ristiriitaa puhujan eetoksen ja puhutun sisällön välillä.

Mitä tehdä?

Yritin vastata ensimmäisiin juttua koskeviin kommentteihin ja kysymyksiin ennen päivän kiireiden alkamista. Huomasin kuitenkin heti, että nopeasti laaditut vastaukset eivät tässä tilanteessa auttaneet. Ne herättivät vain lisää kysymyksiä ja kommentteja. 

Kun henkilöön kohdistuva somekohu leimahtaa, on yleensä yksi hyvä ja yksi siedettävä mahdollisuus reagoida siihen:

  1. Vastaa mahdollisimman pian asiaa koskeviin kysymyksiin ja kerro asiallisesti ja ystävällisesti näkemyksesi kuohuntaa herättävästä asiasta.
  2. Jos vastaamiseen ei ole mahdollisuutta, suojele itseäsi sulkemalla somekanava tai ainakin sieltä tulevat ilmoitukset.

Koska kalenterini oli koko päivän täynnä ohjelmaa, totesin, että minun oli turvauduttava kakkosvaihtoehtoon. 

Kommentit karkasivat kauas kontekstista

Viestien määrä kiihtyi päivän aikana. Joukossa oli aiemmin mainitsemastani sitaatista paitsi aitoja ja asiallisia kysymyksiä myös tietoista väärinymmärtämistä ja herjan heittoa. 

Tuo kohta jutussa oli minulta kieltämättä kömpelösti muotoiltu. Vaikka olen antanut lukuisia haastatteluja, tein perusvirheen enkä pyytänyt haastattelua tarkastettavakseni ennen julkaisemista. Jos olisin tarkastanut jutun, olisin varmasti itse huomannut, kuinka vaikeasti ymmärrettäviltä puhelimessa sanomani sanat näyttivät kirjoitettuna.

Olin koko päivän kiusallisen tietoinen siitä, että somessa tapahtuu paljon. Tämä tietoisuus kasvatti ahdistusta päivänaikana. 

Pääsin itse lukemaan viestejä vasta illalla. Tässä vaiheessa minun olisi kaikkien oppien mukaan pitänyt vastata juttua kommentoineille ja asiallisesti selittää, mitä haastattelussa tarkoitin sanoa. Tilanne tuntui kuitenkin siinä vaiheessa henkilökohtaisella tasolla sen verran ahdistavalta, että katsoin parhaaksi vaieta asiasta. 

Opettavainen kokemus

Opetan ja tutkin someviestintää. Itselläni on tähän saakka ollut myönteinen näkemys somen potentiaalista keskustelun paikkana. Näin jälkikäteen voi kohun kohteeksi joutumista pitää myös opettavaisena kokemuksena. 

Oli arvokasta myös ammatillisesti huomata, kuinka asiantuntijana voi joutua tikkatauluksi hetkessä ja kuinka ikävältä se siinä tilanteessa tuntuu – ja että vaikka kuinka hyvin tuntisi suositukset siitä, miten somekohun keskellä pitäisi toimia, voi tilanne omalle kohdalle sattuessa myös lamauttaa. Tällöin on tärkeää, että on ihmisiä, joilta voi pyytää tukea ja neuvoja tilanteessa toimimiseen.

Kohu kesti aika tarkkaan vuorokauden. Pölyn laskeuduttua kävin somessa levinneitä kommentteja läpi. Oli lohduttavaa huomata, että twiittaajien joukossa oli monia, jotka olivat ymmärtäneet asian oikein, muistuttivat kontekstista ja yrittivät selittää sitä puolestani parhain päin. Kiitos heille.

Kohu kasvatti omaa empaattista suhtautumistani kanssaviestijöihin. Ensi kerralla itsekin miettii tarkemmin, ennen kuin alkaa kritisoimaan, ilkkumaan tai väärin tulkitsemaan toisen sanomisia. Ja jos huomaan jonkun joutuneen mielestäni syyttä somekohun keskelle, en ehkä myöskään seuraa asiaa sivusta, vaan puutun keskusteluun.

Miksi puheviestinnästä tulee viestintä?

Ensi kesänä puheviestintä muuttuu viestinnäksi Tampereen yliopistossa. Tälle on hyvät perusteet. Oppiaineen nimessä puhe ei sanan enää kuvaa alan opetuksen ja tutkimuksen sisältöä, vaan antaa siitä vääränlaisen kuvan. Nimenmuutos on myös alan kansainvälisen ja kansallisen linjan mukainen.

Puheviestinnän sisältöjä on opetettu Suomessa Turun Akatemian alusta alkaen. Tuolloin oppiaineen nimenä oli kaunopuheisuus ja retoriikka. 1900-luvulla alettiin käyttää nimeä puheoppi, joka myöhemmin muuttui puheviestinnäksi. Tieteenalan nimi on siis muuttunut monia kertoja historian saatossa.

Painopiste on nyt vuorovaikutuksessa

Nykyisin alan opetuksen ja tutkimuksen painopiste on ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Kehitys on johtanut siihen, että oppiaineen nimessä ”puhe” on rajoittava käsite.

Teknologiapohjaisen viestinnän lisäännyttyä vuorovaikutuksen tutkimus ei enää pitkään aikaan ole rajoittunut puheeseen. Tällä vuosituhannella sosiaalisen median kehitys on vauhdittanut muutosta, jossa ihmiset ovat vuorovaikutuksessa keskenään puhumalla, kirjoittamalla, videoin ja kuvin, ja nämä kaikki vuorovaikutuksen muodot myös sekoittuvat ja niitä käytetään joustavasti keskenään.

Teknologian kehitys on myös lisännyt ihmisten välisen vuorovaikutuksen määrää. Vuorovaikutuksen opetusta ja tutkimusta ei ole tarkoituksenmukaista rajoittaa puheeseen eikä näin myöskään ole käytännössä tehty. Nykyisin alalla tutkitaan ja opetetaan ihmisten välistä vuorovaikutusta sen kaikissa eri muodoissa viestintätieteellisestä näkökulmasta.

Tampereella seurataan kansainvälistä muutosta

Alan tutkimus on vahvinta Yhdysvalloissa. Puheviestintä-nimi tuleekin yhdysvaltalaisesta oppiaineen nimestä Speech Communication.

Vuonna 1914 perustettu alan ensimmäinen tieteellinen yhdistys oli vuosina 1970-1997 nimeltään Speech Communication Association. Tämä yhdistys poisti speech-sanan nimestään jo 1990-luvulla, koska sitä pidettiin epämääräisenä, rajoittavana ja väärän kuvan antavana. Nykyisin yhdistyksen nimi on National Communication Association, ja se on maailman suurin viestinnän alan tieteellinen järjestö.

1990-luvulla myös yhdysvaltalaiset alan tieteelliset lehdet ja oppiaineet poistivat speech-etuliitteen siten, että useimmiten nimeksi oppiaineelle tuli Communication Studies. Nykyisin nimikettä Speech Communication ei kansainvälisesti enää näe. Alan tunnetuin eurooppalainen tutkija professori Owen Hargie Ulsterin yliopistosta Isosta-Britanniasta totesi jo noin kymmenen vuotta sitten minulle, että Speech Communication nimitys on täysin vanhentunut.

Yhteinen kansallinen linja

Suomessa alan nimestä on käyty keskustelua koko 2000-luku. Tällä hetkellä Suomessa puheviestinnällä on professuureja ja sitä on voinut opiskella kahdessa yliopistossa, Tampereen ja Jyväskylän yliopistoissa. Jyväskylän yliopiston puheviestintä muutettiin viestinnän oppiaineeksi vuona 2017. Oppiaineet ovat myös yhdessä keskustelleet ja suunnitelleet nimen muuttamista, jotta tieteenalalla olisi kansallisesti yhteinen linja.

Viestintä kuvaa parhaiten alan opetuksen ja tutkimuksen sisältöä. Nimen muuttaminen viestinnäksi ei muuta oppiaineen nykyistä profiilia tai sisältöjä Tampereen yliopistossa. Nykyisessä opetussuunnitelmassa yhdenkään kurssin kohdalla ei mainita puheviestintä-termiä.

Tampereen yliopiston puheviestintä muuttuu viestinnäksi 1.8.2020. Tämä tarkoittaa, että puheviestinnän opintosuunta muuttuu viestinnän opintosuunnaksi Viestinnän monitieteisessä tutkinto-ohjelmassa ja että puheviestinnän maisteriohjelma muuttuu viestinnän maisteriohjelmaksi. Muutoksessa ei ole siirtymäaikaa, eli se tapahtuu yhdessä yössä.

Somevuorovaikutuksen neljä perustaitoa: Kerro, kuuntele, rakenna yhteisymmärrystä ja väittele

Vuorovaikutuksessa viestintätaidot ovat tärkeämpiä kuin teknologian hallinta – myös somessa. Listasin neljä keskeistä taitoa, jotka sosiaalisen median vuorovaikutuksessa ovat erityisen tärkeitä. Kaikki lähtee siitä, että haluaa olla vuorovaikutuksessa muiden kanssa.

Vuorovaikutuksen näkökulmasta sosiaalinen media ei ole muusta elämästä erillinen saareke. Lähtökohta on, että on halukas olemaan vuorovaikutuksessa muiden kanssa.

Paljon somessa näkee myös yksisuuntaista viestintää, jossa tuodaan esiin vain omia näkemyksiä ilman niistä keskustelemista. Somen perusidea on kuitenkin juuri vuorovaikutuksessa, joten keskusteluhaluttomuus kääntyy helposti itseään vastaan.

Mitä taitoja sosiaalisen median vuorovaikutuksessa sitten tarvitaan? Syksyllä koulutin opettajia aiheesta Kainutlaatuinen ope -tapahtumassa. Näkökulma oli se, mitä sometaitoja heidän pitäisi opettaa asiasta oppilailleen.

Kun mietin kaikkein keskeisimpiä taitoja, mielessäni oli kolme perusperiaatetta:

  • Myös sosiaalisessa mediassa tapahtuvassa vuorovaikutuksessa on ensisijaisesti kyse viestinnästä ja viestintätaidoista, ei teknologioiden hallinnasta. Oleellista ei ole opettaa, miten esimerkiksi Twitter tai Instagram toimii, vaan millaista viestintää siellä tarvitaan ja mikä siellä koetaan hyväksi.
  • Somessa tarvitaan aivan samoja vuorovaikutustaitoja kuin muissakin viestintätilanteissa. Pyörää ei siis kannata keksiä uudestaan. Tärkeintä on miettiä, millaista vuorovaikutusosaamista juuri some korostaa. Nykyisin esimerkiksi some- ja kasvokkaisvuorovaikutus limittyvät niin sujuvasti, että erillisillä taidoilla ei edes pärjäisi.
  • Somevuorovaikutusta kannattaa lähestyä myönteisen kautta. Taitonäkökulmasta tekee myönteisen se, että siinä vuorovaikutus nähdään asiana, joka on opittavissa ja jossa voi kehittyä. Kouluissa on käytetty esimerkiksi menetelmää, jossa oppilaat on laitettu kokemaan, miltä vihapuhe tuntuu. Varmaan näinkin saadaan tuloksia aikaiseksi, mutta itse en pidä parhaana tapana lähestyä asiaa ikävien kokemusten kautta.

Jokainen meistä pystyy kehittämään omia somevuorovaikutustaitojaan omassa someviestinnässään, mutta taitoja voi kehittää myös kouluttautumalla. Erityisesti väittelytaito ansaitsisi nykyistä enemmän huomiota.

Mielestäni viestintäkoulutuksessa pitäisikin nykyistä enemmän kiinnittää huomiota seuraaviin neljään some-vuorovaikutuksessakin tarvittaviin viestintätaitoihin.

1. Ajatuksensa ilmaiseminen

Kaikessa viestinnässä ja vuorovaikutuksessa kaiken ydin on, että osaa ilmaista itseään. Jos ei osaa pukea ajatuksiaan sanoiksi riittävän hyvin, niin mahdollisuudet laadukkaaseen vuorovaikutukseen ovat vähäiset.

Ajatusten ilmaiseminen sisältää monenlaisia osataitoja, mutta yksi tärkeimmistä on, että osaa rakentaa selkeitä ja ymmärrettäviä viestejä. Tutkimustulokset osoittavat, että esimerkiksi Twitterissä seurataan mielellään henkilöitä, jotka kirjoittavat viestinsä hyvin.

Ajatuksiaan on tärkeää osata myös perustella. Somevuorovaikutuksessa korostuu usein tiivistämisen taito. Hyvä olisi myös, jos osaisi kohdentaa viestejään, eli muokata niitä vastaanottajan mukaan. Lisäksi tärkeä taito somessa on, että osaa arvioida oman viestintänsä seurauksia.

2. Kuunteleminen

Moni some-tutkija pitää kuuntelemista kuvaavimpana terminä someviestinnän seuraamiseen ja tulkintaan. Somen vuorovaikutus on puheenomaista, joten sen vastaanottamista kuvaa paremmin kuunteleminen kuin esimerkiksi termit lukeminen tai seuraaminen.

Kuunteleminen pitää sisällään monenlaisia osataitoja, mutta keskeistä on erimerkiksi, että erottaa toisistaan faktat ja mielipiteen sekä pääasiat ja sivuseikat. Lisäksi on tärkeää osata tulkita viestin ydin ja viestijän keskeinen tarkoitus.

Osaamista on myös kuuntelemisen osoittaminen, eli viesteihin reagointi tai niihin vastaaminen. Hyvä kuuntelija osaa myös eläytyä viestijän tunnetilaan tai arvioida viestiä kriittisesti.

3. Yhteisymmärrystä rakentava vuorovaikutus

Vuorovaikutuksen onnistumisen edellytys on usein, että osaa rakentaa yhteisymmärrystä keskustelussa. Toisinaan somessa näyttää siltä, että aika monella tämä taito on hukassa.

Yhteisymmärrystä voi rakentaa esimerkiksi osoittamalla samanmielisyyttä tai sitä, mikä olisi yhteistä aluetta eli miltä osin ajattelee samoin. Usein taitoa on, että osaa pehmentää viestiään ja ilmaista asioita vähemmän jyrkästi.

Käytännössä kysyminen on usein hyvä keino lähteä etsimään yhteisymmärrystä. Kokonaisuudessaan kyse on neuvottelemisen ja sovittelun taidoista, jotka koostuvat suuresta määrästä pienempiä viestintätaitoja.

4. Väittelytaito

Väitän, että suomalaisten väittelyosaaminen on yleisesti heikko. Yhteiskunnan toiminnan perusedellytys kuitenkin on, että ihmiset ovat asioista eri mieltä ja ilmaisevat sen.

Vaikka kuinka pyrkisimme yhteisymmärrykseen, niin kaikista asioista emme vaan voi olla samaa mieltä kaikkien kanssa. Jos näin olisi, niin emme esimerkiksi tarvitsisi kuin yhden poliittisen puolueen. Somessa erilaisiin näkemyksiin törmää erityisen helposti, jolloin vuorovaikutus edellyttää väittelytaitoa.

Väittelytaitojen puute ilmenee esimerkiksi siten, että argumenttien loppuessa tukeudutaan liian karkeaan kieleen tai mennään henkilökohtaisuuksiin. Myös vetoaminen pelkästään siihen, että ”tämä on minun mielipiteeni” osoittaa väittelytaitojen puutetta.

Väittelytaitoja osoittaa esimerkiksi se, että suhtautuu asiallisesti eriäviin mielipiteisiin eikä liian helposti tulkitse eri mieltä olemista riitelyksi tai vänkäämiseksi. Taitava väittelijä ei ohita eikä pyri vaientamaan muiden näkemyksiä.

Väittelyssä keskeistä on oman näkemyksen perusteleminen ja pyrkimys omilla argumenteillaan kumota toisen perusteluja. Hyvässä väittelyssä ikään kuin houkutellaan toista perustelemaan väitteitään entistä paremmin. Se vaatii keskittymistä toisen perusteluihin sekä niiden monipuolisuuden ja mahdollisten aukkokohtien havaitsemiseen, mikä edellyttää hyvää kuuntelemista.

Väittelyssä asiat kiistelevät, eivät ihmiset. Se on parhaimmillaan älyllistä kilvoittelua argumenteilla.

Suomessa väittelemistä pidetään usein kielteisenä asiana, mutta taitavalla väittelemisellä on myös monia myönteisiä vaikutuksia. On havaittu, että väitteleminen kehittää kykyä hyväksyä erilaisia näkemyksiä. Lisäksi se kehittää kriittistä ajattelua. Väittelytaito pitäisikin nostaa tärkeäksi kansalaistaidoksi. Jokaisen kansalaisen pitäisi osata osallistua julkiseen keskusteluun, ja tämä edellyttää väittelytaitoja: omien ajatusten julki tuontia, niiden puolustamista perustelemalla ja altistamista eriäville näkemyksille. Voittaminen ei ole väittelemisen tavoite muuten kuin väittelykilpailuissa.

 

Työelämässä on hallittava yhä monipuolisempia viestintätaitoja

Nykyisin viestintäosaaminen on yhä useammassa työtehtävässä osa ammattitaitoa.

Viestinnän merkitys kasvaa yhteiskunnan eri tasoilla jatkuvasti. Tämän seurauksena myös eri ammateissa on hallittava yhä monipuolisempia viestintätaitoja. Nykyisin viestintäosaaminen on yhä useammassa työtehtävässä osa ammattitaitoa.

Turun Akatemian perustamisesta asti pappiskoulutukseen on kuulunut retoriikan koulutusta. Samoin opettajan ammatti on katsottu perinteisesti sellaiseksi, jossa viestintätaidoilla on keskeinen merkitys.

Etenkin vuorovaikutusosaamisen merkitystä on viime vuosina korostettu. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että lähes kaikkien alojen työpaikkailmoituksissa korostetaan hyvien vuorovaikutustaitojen merkitystä.

Viestinnän koulutusta onkin lisätty ja kehitetty esimerkiksi farmaseuttien, lääkäreiden, juristien ja johtamisen koulutuksessa.

Professioihin liittyvä viestintäosaamisen tutkimus on osoittanut, että viestintätaidot ovat osa ammattitaitoa. Ne eivät ole vain väline työn tekemiseen, vaan ne ovat osa työtä. Hyvään ammatilliseen suoritukseen siis sisältyy se, että siihen kuuluva viestintä toteutuu hyvin.

Joillakin aloilla tämä viestinnällinen murros on vasta tapahtumassa. Se herättää myös vastustusta, sillä muutos tarkoittaa myös ammattitaidon ja sen kriteereiden uudelleen määrittelyä.

Mielipidesivulla on viimeksi vastustettu (HS 11.1.) tutkijan ammatin viestinnällistymistä. Tiedeviestinnästä on kuitenkin tullut kiistämätön osa tutkijan työtä. Tällöin tutkijoilta edellytetään myös riittäviä viestintätaitoja samaan tapaan kuin vieraan kielen taitoja.

Nykyisin viestintäosaaminen ei rajoitu pelkästään puhe- ja kirjoitusviestintään, vaan lisäksi on hallittava viestintä sosiaalisessa mediassa. Moni tuntuu vielä vastustavan sitä, että someviestintä kuuluu omaan työhön. Vastustaminen ei estä muutosta, mutta voi tehdä siitä itselle hankalampaa. Muistuu esimerkiksi mieleen, että 1990-luvulla joissakin ammateissa vaadittiin lisäkorvausta, jos työssä joutuu käyttämään tietokonetta.

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien mielipide-sivulla 15.1.2019