Miksi tutkia televisiota?

Julkaistu kirjoittanut Pekka Isotalus

Uusi televisiota tarkasteleva tutkimushankkeeni herätti tarpeen puolustaa television tutkimuksen tärkeyttä. Televisiolla on yhä vahva asema ihmisten arjessa. Samaan aikaa television ja sosiaalisen median välillä tapahtuu vaikutteita ottamista molemmin päin. Koskaan aikaisemmin ruudussa ei ole esiinnytty niin paljon kuin nykyään, mikä vuorostaan korostaa ruudussa esiintymisen merkitystä entisestään.

Elokuun alussa alkoi uusi tutkimushankkeeni, jossa keskityn televisioesiintymisen tutkimiseen. Kun olen kertonut muille tästä aiheestani, niin reaktiot ovat usein olleet hämmentyneitä tai jopa vähätteleviä, ikää kuin ilmassa leijuisi kysymys ”miksi tutkia televisiota vuonna 2022?”

Kerroin toiselle televisiotutkijalle tutkimusaiheeni herättämistä reaktiosta. Hänen mukaansa televisiotutkimusta on aina aliarvostettu, sillä televisiota pidetään viihteen, hömpän ja ajantäytön mediana. Se on kaukana kaikesta tärkeästä, yhteiskunnallisesta tai korkeakulttuurista. Siksi sen tutkimustakaan ei pidetä kovin merkittävänä.

Toinen selitys suhtautumiseen todennäköisesti on, että moni ajattelee televisiota vain olohuoneen nurkassa olevana laitteena, jota yhä harvempi katsoo joka ilta tiettyyn aikaan. Nuoriso saattaa sanoa, ettei katso lainkaan televisiota, vaikka tuijottaisi television ohjelmia tietokoneen ruudulta harva se ilta. Osa haluaa jopa korostaa, ettei edes omista enää televisiota, vaikka siitä huolimatta he eivät ole lopettaneet televisio-ohjelmien katsomista.

Televisio edelleen osa arkea

Televisio ei olekaan pelkkä tekninen laite, jota tuijottaa. Televisio tarkoittaa tietynlaisia ohjelmia, formaatteja ja audiovisuaalista ilmaisua. Ennen televisiota pystyi katsomaan vain tietynlaisesta laitteesta, parilta kanavalta ja tiettyyn aikaan. Nykyään televisio-ohjelmia voi katsoa yhtä hyvin puhelimesta kuin tietokoneelta, lukuisilta tv-kanavilta tai vaikkapa maksetuilta suoratoistapalveluilta ja silloin kuin haluaa. On myös kehittynyt ihan uudenlaisia televisiomuotoja kuten Twitch-tv.

Jo 1990-luvulla puhuttiin television kuolemasta, sillä tuolloin ennakoitiin internetin korvaavan television. Televisio on kuitenkin kaikkea muuta kuin kuollut. Uusimpien katsomistilastojen mukaan television katsominen on vain lisääntynyt. Esimerkiksi vuonna 1994 suomalaiset katsoivat televisiota keskimäärin 2 h 33 min päivässä, kun uusimman Finnpanelin TV-mittaritutkimuksen mukaan suomalaiset katsovat televisiota nykyisin reilut 3,5 h vuorokaudessa. Television parissa vietetty aika on viimeisen viiden vuoden aikana lisääntynyt 10 prosentilla. Tästä nykyisestä kokonaismäärästä kotimaisten tv-toimijoiden kanavien katselu oli viime vuonna 2 h 43 min ja loppu muodostui suoratoistopalvelujen katsomisesta. Televisio on siis iso osa vapaa-aikaamme.

Tällä hetkellä tutkijoiden on vaikea yksiselitteisesti rajata ja määritellä televisiota, sillä televisio voi saada niin monenlaisia erilaisia muotoja. Televisio on myös jatkuvassa muutoksessa. Esimerkiksi digitaalisuus on muuttanut television katsomista, sisältöjä, tuotantorakenteita, ansaintalogiikkaa ja teknologiaa. Lisäksi suoratoistopalvelujen tulo lineaarisen television rinnalle on valtava muutos. Suoratoistopalvelut eivät ole juurikaan muuttaneet televisioilmaisua, mutta television katsomisen kannalta muutos on radikaali.

Televisio ihmisiä yhdistämässä

Televisio on perinteisesti ollut vahva ihmisiä toisiinsa yhdistävä tekijä. Television alkuaikoina saatettiin mennä naapuriin katsomaan televisiota, jos omaa vastaanotinta ei ollut. Vuosikymmeniä televisio kokosi myös perheen saman ruudun ääreen. Tuolloin televisio myös rytmitti ihmisten arkea vahvasti. Televisio on tarjonnut valtavasti yhteisiä kokemuksia ja rakentanut maailmankuvaamme. Esimerkiksi poliitikkojen toimintaan sillä on ollut suuria vaikutuksia, ja edelleen television vaalikeskustelut ovat eniten yleisöä saavia poliittisia tapahtumia.

Television merkityksen näkee vielä nykyäänkin siinä, miten se antaa puheenaiheita. Televisio-ohjelmat ovat toistuvasti keskustelunaiheina kahvipöydissä ja herättävät helposti julkista keskustelua. Ne näkyvät laajasti myös sosiaalisen median sisällöissä, kaikilla alustoilla. Suosituimmilla televisio-ohjelmilla on jopa erikseen työtekijöitä, jotka vastaavat ohjelman somesisällöistä. Ja vaikkapa nuorten suosimassa Jodelissa tietyillä ohjelmilla on omat kanavansa, joita myös ohjelmien tekijät ahkerasti seuraavat. Big Brother on erinomainen esimerkki tällaisesta somessa elävästä televisio-ohjelmasta.

Televisio on kiinnostavalla tavalla ollut aina jotenkin uuden ja vanhan teknologia välimaastossa. Tullessaan se oli selvästi uutta teknologiaa ja muutti median toimintaa ja ilmaisua laajasti. Edelleenkin televisiotutkimuksissa sitä verrataan toistuvasti radioon ja lehtiin sekä tarkastellaan, kuinka sen visuaalisuus ja ohjelmaformaatit muuttivat aikaisempaa mediaympäristöä. Nyt Internetin aikakaudella se edustaa vanhaan teknologiaa. Televisio onkin toiminut monille somealustoille esikuvana, josta on lainattu ilmaisun eri muotoja. Samaan aikaan myös somen vaikutukset ja vaikutteet näkyvät televisiossa. Television ja somen kosketuspinta on nykyisellään laaja.

Ruudussa esiintymisen merkitys

Sosiaalisen median myötä nykyisin myös esiinnytään ruudussa enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Uudenlaiset ruutukasvot eli sosiaalisen median vaikuttajat herättävät runsaasti keskustelua, ihailua, ihmetystä ja vastarintaakin tällä hetkellä. Moni tavallinen nuorikin on noussut tunnetuksi ruudussa esiintyjäksi Tiktokissa tai Snapchatissa. Yhä vaikeampi on myös vetää rajaa ruudussa esiintymisen eri muotojen ja alustojen välille. 

Sosiaalinen media on myös radikaalisti muuttanut esiintyjän ja yleisön välisen suhteen rakentumista. Ruudussa esiintyvän henkilön ja katsojan välinen vuorovaikutus ei enää nykyisin ole vain simuloitua, vaan heidän välillään voi olla vaivattomasti myös todellista vuorovaikutusta, mikä muuttaa koko yleisösuhdetta. Muuttunutta yleisösuhdetta kuvastaa esimerkiksi se, että jo 1950-luvulla kehitetty parasosiaalisen suhteen käsite, joka tarkoittaa läheiseltä tuntuvan suhteen muodostumista mediassa esiintyvään henkilöön, on noussut aivan uuteen suosioon. Samalla se joutunut myös kriittisen uudelleenmäärittelyn kohteeksi.

Television ja kaikkien muiden ruutujen haukkaama pala vapaa-ajastamme, ruutujen sisällön yhteiskunnallinen ja sosiaalinen merkitys sekä teknologinen ja ilmaisullinen murros ovat hyviä syitä tutkia televisiota. Television ja muiden ruutujen viehätys, vaikuttavuus ja koukuttavuus perustuvat vahvasti ruudulla näkyvään esiintyjään ja hänen viestintäänsä, mikä tekee ilmiön tutkimisesta tärkeää.

Kirjallisuus

Finnpanel, 2022. Urheilu ja viihde keräävät parhaimmillaan yli miljoona katsojaa – tv-sisältöjen parissa vietetään yli 3,5 tuntia päivässä.

Giles, D. C. 2018. Twenty-first century celebrity: Fame in digital culture. Bingley: Emerald.

Isotalus, P. 1996. Toimittaja kuvaruudussa. Televisioesiintyminen vuorovaikutuksen näkökulmasta. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.

Isotalus, P. 2017. Mediapoliitikko. Helsinki: Gaudeamus.

Kortti, J., 2011. Multidimensional social history of television: Social uses of Finnish television from the 1950s to the 2000s. Television & New Media 12 (4), 293-313.

Nurmi, S. 1994. TV-katselun kehitys. Teoksessa H. Kasari (toim.) Radio- ja televisiotutkimuksen vuosikirja 1994. Helsinki: YLE.

Rotola-Pukkila, M. & Isotalus, P. 2021. Ystävyyttä vai illuusiota? Parasosiaalisen suhteen näkyminen seuraajien viesteissä sosiaalisen median vaikuttajalle. Lähikuva 34 (2-3), 95-110.

Spilker, H. S., Ask, K. & Hansen, M. 2020. The new practices and infrastuctures of participation: how the popularity of Twitch.tv challenges old and new ideas about television viewing. Information, Communication & Society 23(4), 605-620.

Kohtaamisia ja hyökkäyksiä – Poliittiset televisiohaastattelut maailmalla

Julkaistu kirjoittanut Pekka Isotalus

Nykyisin poliitikkojen televisiohaastattelut näyttävät olevan yhä hyökkäävämpiä ympäri maailmaa. Lisäksi muutokset politiikassa, kuten populismin vahvistuminen, asettavat politiikan toimittajille haastattelutilanteissa uudenlaisia haasteita. Kesän alussa julkaistiin kirja Adversarial political interviewing, jossa tutkijat eri puolilta maailmaa tarkastelevat poliittisia televisiohaastatteluja. Itse kirjoitin kirjaan artikkelin, jossa tutkin Suomen hallituksen viisikon vastaamistyylejä kuntavaalien vaalitenteissä.

Kesällä ilmestyi Ofer Feldmanin toimittama tietokirja Adversarial political interviewing, jossa on 18 tutkimusartikkelia tutkijoilta eri puolilta maailmaa. Artikkelien lähestymistavat ja -kohteet ovat hyvin erilaisia, mutta yhteistä niille on, että ne kaikki kohdistuvat television poliittisiin haastatteluihin. Kirjan on kustantanut Springer.

Kirjan alaotsikko on Worldwide perspectives during polarized times, joka viittaa siihen, että nykyinen yhteiskunnallinen ilmapiiri ja globaali poliittinen tilanne heijastuu myös televisiohaastatteluihin. Monissa artikkeleissa lähdetäänkin tarkastelussa siitä, että poliittiset haastattelut ovat muuttuneet entistä kriittisemmiksi ja hyökkäävimmiksi. Artikkeleissa ilmenee erilaisia tapoja, joilla toimittajat yrittävät laittaa poliitikkoja yhä ahtaammalle. He esimerkiksi rakentavat kriittisiä kysymyksiä siteeraamalla muita henkilöitä tai mielipidekyselyjä, asettamalla joko–tai-kysymyksiä, toistamalla kysymyksiä uudelleen ja uudelleen tai osoittamalla, ettei poliitikko vastannut kysymykseen tai että hänen politiikkansa ei ole toiminut. Näin rakennetuissa kysymyksissä toimittaja pehmentää hyökkäävyyttään, mutta laittaa poliitikon silti puolustautumaan.

Haastattelujen uudet haasteet

Monissa kirjan tutkimuksissa puhutaan myös haastattelujen hybridimuodoista, joissa perinteiset televisiohaastattelujen formaatit sekoittuvat. Perinteiseen poliittiseen haastatteluun saattaa sekoittua viihteellisiä piirteitä, jolloin kysytään vaikkapa henkilökohtaisista asioista, tai perinteiseen informaatiota hankkivaan haastatteluun tulee mukaan selvästi asenteellisia kysymyksiä.

Myös populismi on uusi haaste politiikan toimittajille. Yksi artikkeleista analysoi sitä, kuinka Yhdysvaltain presidentti Donald Trump ja Venezuelan presidentti Nicolás Maduro käyttivät haastatteluissaan runsaasti pejoratiivista eli asioita vähättelevää vastaustyyliä. Vähättely kohdistui esimerkiksi mediaan, vastustajiin tai tiettyyn kansalaisryhmään. Toisessa artikkelissa todettiin populistisen politiikan vaativan toimittajilta uudenlaista suhtautumista, sillä populistit usein onnistuvat kääntämään omaksi edukseen toimittajan hyökkäävyyden, vaikka se toimisi muihin poliitikkojen kohdalla. Toisaalta Turkissa presidentti Recep Tayyip Erdoğanin vallassa olon ajan toimittajien kysymykset ovat muuttuneet vähemmän kyseenalaistaviksi.

Suomen hallitusviisikon vastaustyylit

Omassa artikkelissani tarkastelin hallituksen viisikkoa eli viittä ministeriä ja puolueensa puheenjohtajaa kuntavaalien 2021 yhteydessä Ylen vaalitenteissä. Vaikka suomalaisten toimittajien tyyli ei ole kansainvälisesti katsoen kovinkaan hyökkäävä, niin suurin osa kysymyksistä kuitenkin sisälsi jonkin epäilyn tai väitteen, joka edellytti poliitikolta puolustautumista. Viisikon vastaustyyleille olikin tyypillistä, että suurin osa vastauksia sisälsi jonkinlaista puolustautumisen. Lisäksi tavallista oli vastatessa tarkastella tämänhetkistä poliittista tilannetta.

Puheenjohtajien vastaustyylit olivat erittäin asiakeskeisiä, mutta heidän välillään oli havaittavissa jonkinlaisia eroja. Sanna Marinin asema pääministerinä näkyi hänen vastauksissaan, sillä hän joutui eniten puolustamaan koko hallituksen toimintaa. Toisaalta hän herkimmin puuttui siihen, jos hänen mielestään kysymys oli väärin asetettu. Annika Saarikolla onnistui muita useammin kääntämään vastauksensa myönteisiksi toteamuksiksi puolueesta tai hallituksesta – jopa kehuiksi. Hänellä oli myös paljon tulevaisuuteen liittyvää puhetta. Maria Ohisalon puhe oli puheenjohtajista eniten suuntautunut tulevaisuuteen, varsin myönteisesti värittyneenä. Li Anderssonin vastaukset edustivat monipuolisesti erilaisia vastaustyyppejä, mutta hänellä oli hieman enemmän vastauksissaan viittauksia menneeseen kuin muilla. Anna-Maja Henrikssonin vastaustyyli oli varovainen ja hyvin puolustautuva.

Kaiken kaikkiaan näyttäisi siltä, että hallitusviisikko vastasi näissä haastatteluissa myönteisemmin ja tulevaisuuteen suuntautuneemmin, kuin mitä aikaisemmat poliitikkojen televisioesiintymisiä tarkastelevat suomalaiset tutkimukset ovat osoittaneet, vaikka tuloksille ei ole suoraa vertailukohtaa. Selitystä tälle voi pohtia sukupuolesta, iästä tai uudenlaisesta poliittisesta tyylistä. Mielenkiintoista on, että kansainvälisissä tutkimuksissa populististen puolueiden naispoliitikkojen on todettu usein tukeutuvan nostalgiaan eli puhuvan menneisyydestä myönteisessä sävyssä. Hallitusviisikon myönteinen tulevaisuuspuhe saattaa siis kummuta myös poliittisesta näkemyksestä.

Kokonaisuudessaan kirja näyttää, että poliittisiin televisiohaastatteluihin sisältyy paljon tutkittavaa, ja ne myös muuttuvat poliittisen tilanteen mukaan. Onkin yllättävää, kuinka vähän näitä haastatteluja toistaiseksi on ylipäänsä tutkittu. Omakin tutkimukseni antaa aihetta tulosteni laajempaan vertailuun jatkossa, sillä tällä kertaa siihen ei ollut resursseja.

* * * *

Isotalus, P. 2022. The Finnish ”Famous Five” in television interviews: Cultural characteristics of party leaders response style, s. 209-226.

Feldman, O. (toim.), 2022. Adversarial political interviewing. Worldwide perspectives during polarised times. Spinger.

Yhdysvaltain presidenttiehdokkaiden televisioväittelyistä otetaan mallia maailmanlaajuisesti

Julkaistu kirjoittanut Pekka Isotalus

Yhdysvalloissa television vaaliväittelyillä on pitkä historia ja vakiintunut asema. Valtavana mediatapahtumana ne vaikuttavat globaalisti: mitä Yhdysvalloissa ensin, sitä meillä ja muualla perässä. Nähtäväksi jää, mitä tämänkertainen vaalikampanja tuo meille perintönä.

Yhdysvaltain presidentinvaalien vaalikampanja on parhaillaan kiihkeimmillään. Koko kampanjan tärkeimpiä tapahtumia ovat ehdokkaiden vaaliväittelyt televisiossa. Niillä on valtavasti katsojia sekä Yhdysvalloissa että muualla, ja niistä uutisoidaan laajasti maailmanlaajuisesti etukäteen ja jälkikäteen. Voi sanoa, että kyseessä on maailman seuratuin poliittinen mediatapahtuma.

Ensimmäisen kerran television vaaliväittely nähtiin Yhdysvalloissa 1960, kun presidentiksi pyrkivät John F. Kennedy ja Richard Nixon. Sitä ennen vastaavia väittelyjä oli järjestetty jo radiossa. Vaaliväittelyn vaikutuksista tehtiin tuolloin monenlaisia selvityksiä ja tutkimuksia, joiden keskeinen johtopäätös oli, että Kennedyn onnistuneella esiintymisellä televisiossa ja Nixonin epäonnistumisella oli vaikutusta vaalitulokseen. 

Tuolloin tehtyjä tutkimuksia on jälkikäteen tarkasteltu kriittisesti, ja niiden tulokset on osin osoitettu kyseenalaisiksi. Kaikesta huolimatta vuonna 1960 television vaikuttavuus katsottiin niin suureksi, että meni 16 vuotta ennen kuin Yhdysvalloissa uskallettiin järjestää seuraava presidenttiehdokkaiden televisioväittely. Vuonna 1976 väittelyssä olivat vastakkain Gerald Ford ja Jimmy Carter. Tuon jälkeen vastaavat väittelyt on järjestetty kaikkien Yhdysvaltain presidentinvaalien yhteydessä.

Vaaliväittelyn vaikutuksia

Vuosien varrella Yhdysvaltain presidenttiehdokkaiden televisioväittelyjä on tutkittu erittäin paljon. Eniten on tutkittu väittelyjen vaikutusta äänestäjiin. Näiden tutkimusten tuloksen voisi tiivistää niin, että väittelyillä on vaikutuksia äänestäjien äänestyspäätöksiin, vaikka ne eivät ratkaisekaan vaaleja. 

Televisioväittelyillä voi nähdä myös muunlaisia vaikutuksia. Ne esimerkiksi:

  • aktivoivat poliittista keskustelua 
  • vaikuttavat siihen, mistä asioista julkisuudessa keskustellaan vaalien alla
  • lisäävät äänestäjien tietoa politiikasta 
  • lisäävät äänestäjien innostusta vaaleihin. 

Yksi Yhdysvaltain presidenttiehdokkaiden vaaliväittelyn vaikutuksia on, että niiden malli on levinnyt ympäri maailman. Kaikissa maanosissa ja yhä useammassa maassa järjestetään television vaaliväittelyjä. Eri maissa niiden vaikuttavuus näyttää vaihtelevan, ja ne saavat myös paikallisen kulttuurin muokkaamia muotoja. Esimerkiksi Suomessa vaalikeskustelut ovat muodoltaan ja sävyltään varsin erilaisia kuin Yhdysvalloissa.

Muuttaako tämä vuosi televisioväittelyitä?

Vuoden 2020 ensimmäistä vaaliväittelyä Donald Trumpin ja Joe Bidenin välillä kuvailtiin kaoottiseksi. Perinteistä vaaliväittelyn muotoa, että kumpikin puhuu tietyn ajan ja vuoron perään, rikottiin koko ajan. Myös keskustelun sävy oli totuttua hyökkäävämpi. Tämä oli osin ennakoitavissa, sillä paikalliset tutkijat arvioivat jo etukäteen, että Trumpin keskeisin tavoite on sekoittaa Bidenin pasmat. Väittelyn jälkeen osa katsojista jo ennakoikin, että tämä olisi vaaliväittelyjen loppu, koska televisioväittelyn ei katsottu enää palvelevan tarkoitustaan. 

Itse en kuitenkaan usko, että Yhdysvalloissa luovuttaisiin televisioväittelyistä kovin helposti. Tällaisilla formaaleilla väittelyillä on sikäläisessä kulttuurissa niin pitkä historia ja vahva asema; väittelemään opetellaan jo kouluissa ja väittelemissä kilpaillaan kaikkialla. Väittelyt näyttäytyvät demokratian peruskivenä. Lisäksi presidenttiehdokkaiden väittelyssä asiakysymysten käsittelyä keskeisempää on niiden herättämät tunnereaktiot. Katsojia ennen kaikkea kiinnostaa se, miten ehdokkaat toimivat väittelyssä.

Sen sijaan pidän todennäköisenä, että nyt nähtyä viestintätyyliä aletaan nähdä yhä useammin muissakin maissa. Etenkin Donald Trumpin suosimaa esiintymistä, jossa ei piitata säännöistä, ollaan karkeita ja mennään henkilökohtaisuuksiin, saatetaan nähdä yhä enemmän muuallakin.

Tällaisen viestintätyylin leviämisestä on viitteitä jo valittavissa havaittavissa. Poliittisen viestinnän tutkimuksissa puhutaankin amerikkalaistumisesta, sillä toistuvasti on havaittu, että mitä yhdysvaltalaisessa presidenttikampanjassa edellä, sitä kohta muissa maissa perässä.

Vaaliväittelyjen katsominen on muuttunut

Viimeisen kymmenen vuoden aikana vaaliväittelyihin liittyvä suurin muutos on niiden katsomisessa. Katsojan rooli on muuttunut, kun sosiaalinen media on tullut osaksi katsojakokemusta. Tämäkin oli ensimmäiseksi havaittavissa Yhdysvalloissa. 

Nykyisin monissa muissakin maissa on havaittu, että vaalikampanjoiden aikana sosiaalisen median kommenttien määrissä saavutetaan korkeimmat piikit juuri television vaaliväittelyiden yhteydessä. Esimerkiksi neljä vuotta sitten yhden Hillary Clintonin ja Donald Trumpin vaaliväittelyn aikana lähetettiin yli 17 miljoonaa väittelyä koskevaa tviittiä. 

Sosiaalisessa mediassa väittelyn kommentointi onkin tehnyt monista väittelyn katsojista aktiivisia toimijoita. He eivät enää vain katso väittelyä, vaan tuovat siihen liittyvät näkemyksensä julkisesti esille ja osallistuvat yhteiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun. Omien tutkimusteni perusteella vaalikeskustelujen kommentointi Twitterissä on myös pääosin ohjemassa esiintyvien henkilöiden sanomisia asiallisesti kommentoivaa.

Yhdysvaltain presidenttiehdokkaiden vaaliväittely on siis valtava mediatapahtuma, jolla on pitkät perinteet. Niillä on vaikutuksia vaalien tulokseen, mutta vielä enemmän niillä on monenlaisia heijastusvaikutuksia, jotka leviävät maailmanlaajuisesti. Todennäköisesti myös Suomessa lähivuosina nähdään jotakin näistä vuoden 2020 vaalien televisioväittelyistä lainattua.

Lähteet

Isotalus, P. 2017. Mediapoliitikko. Helsinki: Gaudeamus.

Isotalus, P. & Paatelainen, L. 2018. Livetviittaminen vaalikeskustelusta – Miten puolueiden puheenjohtajia arvioidaan? Teoksessa P. Isotalus, J. Jussila & J. Matikainen (toim.), Twitter viestintänä. Ilmiöt ja verkostot Tampere: Vastapaino, p. 90-110.

Juárez-Gámiz, J., Holtz-Bacha, C. & Schroeder, A. (toim.) 2020. Routledge international handbook of electoral debates. New York: Routledge.