Blogi

Yhdysvaltain presidenttiehdokkaiden televisioväittelyistä otetaan mallia maailmanlaajuisesti

Yhdysvalloissa television vaaliväittelyillä on pitkä historia ja vakiintunut asema. Valtavana mediatapahtumana ne vaikuttavat globaalisti: mitä Yhdysvalloissa ensin, sitä meillä ja muualla perässä. Nähtäväksi jää, mitä tämänkertainen vaalikampanja tuo meille perintönä.

Yhdysvaltain presidentinvaalien vaalikampanja on parhaillaan kiihkeimmillään. Koko kampanjan tärkeimpiä tapahtumia ovat ehdokkaiden vaaliväittelyt televisiossa. Niillä on valtavasti katsojia sekä Yhdysvalloissa että muualla, ja niistä uutisoidaan laajasti maailmanlaajuisesti etukäteen ja jälkikäteen. Voi sanoa, että kyseessä on maailman seuratuin poliittinen mediatapahtuma.

Ensimmäisen kerran television vaaliväittely nähtiin Yhdysvalloissa 1960, kun presidentiksi pyrkivät John F. Kennedy ja Richard Nixon. Sitä ennen vastaavia väittelyjä oli järjestetty jo radiossa. Vaaliväittelyn vaikutuksista tehtiin tuolloin monenlaisia selvityksiä ja tutkimuksia, joiden keskeinen johtopäätös oli, että Kennedyn onnistuneella esiintymisellä televisiossa ja Nixonin epäonnistumisella oli vaikutusta vaalitulokseen. 

Tuolloin tehtyjä tutkimuksia on jälkikäteen tarkasteltu kriittisesti, ja niiden tulokset on osin osoitettu kyseenalaisiksi. Kaikesta huolimatta vuonna 1960 television vaikuttavuus katsottiin niin suureksi, että meni 16 vuotta ennen kuin Yhdysvalloissa uskallettiin järjestää seuraava presidenttiehdokkaiden televisioväittely. Vuonna 1976 väittelyssä olivat vastakkain Gerald Ford ja Jimmy Carter. Tuon jälkeen vastaavat väittelyt on järjestetty kaikkien Yhdysvaltain presidentinvaalien yhteydessä.

Vaaliväittelyn vaikutuksia

Vuosien varrella Yhdysvaltain presidenttiehdokkaiden televisioväittelyjä on tutkittu erittäin paljon. Eniten on tutkittu väittelyjen vaikutusta äänestäjiin. Näiden tutkimusten tuloksen voisi tiivistää niin, että väittelyillä on vaikutuksia äänestäjien äänestyspäätöksiin, vaikka ne eivät ratkaisekaan vaaleja. 

Televisioväittelyillä voi nähdä myös muunlaisia vaikutuksia. Ne esimerkiksi:

  • aktivoivat poliittista keskustelua 
  • vaikuttavat siihen, mistä asioista julkisuudessa keskustellaan vaalien alla
  • lisäävät äänestäjien tietoa politiikasta 
  • lisäävät äänestäjien innostusta vaaleihin. 

Yksi Yhdysvaltain presidenttiehdokkaiden vaaliväittelyn vaikutuksia on, että niiden malli on levinnyt ympäri maailman. Kaikissa maanosissa ja yhä useammassa maassa järjestetään television vaaliväittelyjä. Eri maissa niiden vaikuttavuus näyttää vaihtelevan, ja ne saavat myös paikallisen kulttuurin muokkaamia muotoja. Esimerkiksi Suomessa vaalikeskustelut ovat muodoltaan ja sävyltään varsin erilaisia kuin Yhdysvalloissa.

Muuttaako tämä vuosi televisioväittelyitä?

Vuoden 2020 ensimmäistä vaaliväittelyä Donald Trumpin ja Joe Bidenin välillä kuvailtiin kaoottiseksi. Perinteistä vaaliväittelyn muotoa, että kumpikin puhuu tietyn ajan ja vuoron perään, rikottiin koko ajan. Myös keskustelun sävy oli totuttua hyökkäävämpi. Tämä oli osin ennakoitavissa, sillä paikalliset tutkijat arvioivat jo etukäteen, että Trumpin keskeisin tavoite on sekoittaa Bidenin pasmat. Väittelyn jälkeen osa katsojista jo ennakoikin, että tämä olisi vaaliväittelyjen loppu, koska televisioväittelyn ei katsottu enää palvelevan tarkoitustaan. 

Itse en kuitenkaan usko, että Yhdysvalloissa luovuttaisiin televisioväittelyistä kovin helposti. Tällaisilla formaaleilla väittelyillä on sikäläisessä kulttuurissa niin pitkä historia ja vahva asema; väittelemään opetellaan jo kouluissa ja väittelemissä kilpaillaan kaikkialla. Väittelyt näyttäytyvät demokratian peruskivenä. Lisäksi presidenttiehdokkaiden väittelyssä asiakysymysten käsittelyä keskeisempää on niiden herättämät tunnereaktiot. Katsojia ennen kaikkea kiinnostaa se, miten ehdokkaat toimivat väittelyssä.

Sen sijaan pidän todennäköisenä, että nyt nähtyä viestintätyyliä aletaan nähdä yhä useammin muissakin maissa. Etenkin Donald Trumpin suosimaa esiintymistä, jossa ei piitata säännöistä, ollaan karkeita ja mennään henkilökohtaisuuksiin, saatetaan nähdä yhä enemmän muuallakin.

Tällaisen viestintätyylin leviämisestä on viitteitä jo valittavissa havaittavissa. Poliittisen viestinnän tutkimuksissa puhutaankin amerikkalaistumisesta, sillä toistuvasti on havaittu, että mitä yhdysvaltalaisessa presidenttikampanjassa edellä, sitä kohta muissa maissa perässä.

Vaaliväittelyjen katsominen on muuttunut

Viimeisen kymmenen vuoden aikana vaaliväittelyihin liittyvä suurin muutos on niiden katsomisessa. Katsojan rooli on muuttunut, kun sosiaalinen media on tullut osaksi katsojakokemusta. Tämäkin oli ensimmäiseksi havaittavissa Yhdysvalloissa. 

Nykyisin monissa muissakin maissa on havaittu, että vaalikampanjoiden aikana sosiaalisen median kommenttien määrissä saavutetaan korkeimmat piikit juuri television vaaliväittelyiden yhteydessä. Esimerkiksi neljä vuotta sitten yhden Hillary Clintonin ja Donald Trumpin vaaliväittelyn aikana lähetettiin yli 17 miljoonaa väittelyä koskevaa tviittiä. 

Sosiaalisessa mediassa väittelyn kommentointi onkin tehnyt monista väittelyn katsojista aktiivisia toimijoita. He eivät enää vain katso väittelyä, vaan tuovat siihen liittyvät näkemyksensä julkisesti esille ja osallistuvat yhteiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun. Omien tutkimusteni perusteella vaalikeskustelujen kommentointi Twitterissä on myös pääosin ohjemassa esiintyvien henkilöiden sanomisia asiallisesti kommentoivaa.

Yhdysvaltain presidenttiehdokkaiden vaaliväittely on siis valtava mediatapahtuma, jolla on pitkät perinteet. Niillä on vaikutuksia vaalien tulokseen, mutta vielä enemmän niillä on monenlaisia heijastusvaikutuksia, jotka leviävät maailmanlaajuisesti. Todennäköisesti myös Suomessa lähivuosina nähdään jotakin näistä vuoden 2020 vaalien televisioväittelyistä lainattua.

Lähteet

Isotalus, P. 2017. Mediapoliitikko. Helsinki: Gaudeamus.

Isotalus, P. & Paatelainen, L. 2018. Livetviittaminen vaalikeskustelusta – Miten puolueiden puheenjohtajia arvioidaan? Teoksessa P. Isotalus, J. Jussila & J. Matikainen (toim.), Twitter viestintänä. Ilmiöt ja verkostot Tampere: Vastapaino, p. 90-110.

Juárez-Gámiz, J., Holtz-Bacha, C. & Schroeder, A. (toim.) 2020. Routledge international handbook of electoral debates. New York: Routledge.

Verkkovuorovaikutus vaatii uutta osaamista

Jonna Koponen kirjoitti kanssani siitä, kuinka viestimme tällä hetkellä suurelta osin teknisten laitteiden välityksellä ja se vaatii uudenlaista vuorovaikutusosaamista.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö sanoi 12.3.2020 Yle:n haastattelussa, että nyt kun meidän täytyy koronakriisin vuoksi ”ottaa fyysistä etäisyyttä, niin otetaan myös henkistä läheisyyttä”. Kun olemme etäällä toisistamme, tarvitsemme erilaisia teknologioita läheisyyden ottamiseen. 

Olemme tilanteessa, jossa yhteydenpito perustuu kasvokkaisen vuorovaikutuksen sijaan suurelta osin teknologiavälitteiseen vuorovaikutukseen. Nyt johdetaan virtuaalitiimejä, autetaan asiakkaita chat-kanavissa sekä etäopetetaan eri kohderyhmiä. Työpaikoilla avautui uusia nettikahviloita, ystäviä ja isovanhempia tavataan videopuhelujen välityksellä sekä järjestetään etäjuhlia.

Ihmiset keksivät koko ajan luovia ratkaisuja henkisen läheisyyden luomiseen, koska he kaipaavat sosiaalista läsnäoloa. Yhtäkkiä tarvitaan valtavasti ymmärrystä teknologiavälitteisestä vuorovaikutuksesta. Mutta miten henkistä läheisyyttä luodaan teknologiavälitteisesti?

Kuluvat viikot opettavat

Kuluneiden viikkojen aikana osa meistä on turvautunut teknologiavälitteiseen vuorovaikutukseen hyvin tottuneesti – osa pakon edessä uutta opetellen. Teknologiset valmiutemme ovat erilaisia. Myös mahdollisuudet teknologian käyttöön ovat edelleen erilaiset.

Mikäli mahdollisuus teknologiavälitteiseen viestintään on tarjolla, on siihen olemassa valtavasti vaihtoehtoja. Useimmat niistä ovat teknisesti helppoja, joten teknologian hallinta on harvoille kynnyskysymys. Sen sijaan teknologian käyttö edellyttää myös uudenlaista vuorovaikutusta, mikä on saattanut olla isompi haaste.

Tietokonevälitteisesti tapahtuva sosiaalinen läsnäolo tarkoittaa tunnetta siitä, että olen kontaktissa aidon ihmisen kanssa. Kun keskustelemme teknologiavälitteisesti, erilaiset teknologiset ratkaisut rajaavat mahdollisuuksiamme etenkin sanattoman viestinnän havainnoinnin, tulkitsemisen ja ymmärtämisen suhteen. Tällöin esimerkiksi tunteiden tai ironian ymmärtäminen vaikeutuu. Meidän onkin osattava selittää – ja myös hillitä – tunteitamme teknologiavälitteisessä vuorovaikutuksessa. 

Verkkovuorovaikutus vaatii enemmän

Monelle on saattanut tulla yllätyksenä se, kuinka paljon enemmän asioita täytyy selventää, jäsentää, kirjoittaa auki, visualisoida, perustella ja kuvata, kun emme kohtaa kasvokkain. Vuorovaikutustilanteita joutuu järjestämään tarkoituksellisemmin ja useammin. On tuotava ilmi, että olen läsnä ja saatavilla verkossa. On viestittävä tietoisemmin, että kuuntelen ja että toinen on tullut kuulluksi. 

Vuorovaikutussuhteen ylläpitämiseksi on esitettävä tietoisesti enemmän kysymyksiä kuin tavallisesti: On osattava kysyä työkaverilta työasioiden lisäksi, mitä kuuluu ja kuinka hän voi. On osattava itsekin kertoa omista kuulumisistaan. Vastavuoroinen itsestäkertominen nimittäin auttaa ylläpitämään hyvää vuorovaikutussuhdetta. Nämä rakentavat luottamusta sekä helpottavat vaikeista asioita keskustelemista, mikä on usein vaikeampaa teknologian tullessa väliin.

Nykyisin kasvokkaisen ja teknologiavälitteisen viestinnän nähdään täydentävän toisiaan. Olemme yhdessä kantapään kautta oppineet näinä viikkoina lisää verkkovuorovaikutuksen taitoja. Osaamistasomme on tässä suhteessa tulevaisuudessa väistämättä parempi. Tämä poikkeustilanne kuitenkin osoittaa, että myös verkkovuorovaikutukseen olisi voinut varautua paremmin. 

Viestintäkoulutuksen haasteet

Yliopistokoulutusta on jo pitkään syytetty siitä, että nuorilla on hyvät teknologiset taidot ennen kuin he tulevat opiskelemaan. Taidot kuitenkin rapautuvat, jos niitä ei riittävästi harjaannuteta koulutuksen aikana. Ei myöskään opita mitään lisää. Viestinnän koulutus kaikilla tasoilla voi katsoa itseään peiliin ja pohtia, onko uusia vuorovaikutusmahdollisuuksia otettu tarpeeksi vakavasti huomioon koulutuksessa.

Entä opetetaanko esimerkiksi lääkärikoulutuksessa riittävästi vuorovaikutusta chat- tai etävastaanotoilla? Saavatko tulevat ekonomit riittävästi valmiuksia etäkokousten, virtuaalitiimien tai digitaalisten asiakassuhteiden johtamiseen? 

Meidän pitää katsoa tulevaisuuteen nyt ja varautua paremmin uusiin verkkovuorovaikutuksen haasteisiin. Toisaalta tämä aika saa meidät todennäköisesti entistä enemmän arvostamaan kasvokkaisviestintää ja huomaamaan, että vuorovaikutusta ihmisten kanssa kasvotusten ei täysin korvaa mikään muu viestinnän muoto. Erityisen haasteellinen tämä aika onkin niille, jotka eivät lainkaan pääse kasvokkaiskontaktiin.

Tiivistetty versio tästä tekstistä julkaistiin Aamulehdessä mielipidekirjoituksena 28.3.2020 otsikolla ”Ironian viljelyä kannatta nyt harkita kaksi kertaa”. Jonna Koponen on kansainvälisen liiketoiminnan ja myynnin viestinnän yliopistonlehtori Itä-Suomen yliopistosta

Pitäisikö johtajan olla aktivisti?

Pitäisikö yritysjohtajan ottaa kantaa ristiriitaisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin? Olisiko hyvä, jos johtaja puhuisi julkisesti ihmisoikeuksien tai ympäristön puolesta, vaikka se ei liittyisi hänen toimialaansa? Yhdysvalloissa tällainen aktivismi on tutkimusten mukaan yleistymässä, ja vaikeneminen voi olla jopa isompi riski kuin rohkeaa kannanottoa.

Parin viime vuoden aikana johtamisviestinnän alueella on alettu puhua toistuvasti johtajien aktivismista (CEO activism). Se tarkoittaa, että yritysjohtaja ottaa julkisuudessa kantaa mielipiteitä jakavaan yhteiskunnalliseen kysymykseen. 

Kannanotto saattaa liittyä esimerkiksi sukupuoli- tai seksuaalivähemmistöjen asemaan, ilmastonmuutokseen tai ympäristön tilaan.

Uutta tässä aktivismissa on se, että se ei liity johtajan edustaman yrityksen ydintoimintaan. Yhteiskunnallisia kannanottoja yritysjohtajilla on ollut ennenkin, mutta silloin ne ovat usein selkeästi liittyneet yrityksen intresseihin. Vaikuttamista on myös tehty julkisuudelta piilossa, kabineteissa.

Johtajan aktivismin keskeiset piirteet

Johtajien aktivismista tehdyissä tutkimuksissa aktivismi määritellään näin: 

Yritysjohtajan henkilökohtainen julkinen kannanotto ajankohtaiseen yhteiskunnalliseen tai poliittiseen keskusteluun. Ensisijaisena tavoitteena on näkyvä asian esiin nostaminen ja pyrkimys vaikuttaa mielipiteisiin kannanoton suuntaisesti.

Nämä viisi asiaa ovat ominaisia johtajan aktivismille:  

  1. Ei liity suoraan yrityksen ydintoimintaan. Kyse on siis kannanotosta, joka ei pyri edistämään yrityksen myyntiä tai muuttamaan poliittista tilannetta yritykselle suotuisaksi.
  2. Ristiriitainen asia. Kyseessä on asia, joka herättää mielipiteitä puolesta ja vastaan. Yhdysvalloissa aktivistijohtajan edustama kanta on usein jakanut mielipiteitä konservatiivien ja liberaalien välillä.
  3. Johtajan toimintaa. Lähtökohtana on johtajan oma toiminta ja ajattelu. Johtaja myös itse puhuu asiaa puolesta. Tämä erottaa sen yritysten aktivismista.
  4. Julkista toimintaa. Aktivismi ilmenee aina julkisuuden kautta. Pelkästään yrityksen sisällä kuuluvia kannanottoja ei katsota aktivismiksi.
  5. Kohdennettu päättäjille, työntekijöille, asiakkaille tai suurelle yleisölle. Aktivismin sanoma on tarkoitettu kuultavaksi ja pyrkimyksenä on vaikuttaa.

Mitä hyötyä aktivismista voisi olla?

Yhdysvalloissa on todettu, että yhä useammalla on havaintoja johtajan aktivismista. Liki puolet, 46 % kansalaisista, uskoo sen lähivuosina lisääntyvän. 

Myös myönteinen suhtautuminen johtajien aktivismiin kasvaa varsinkin milleniaalien keskuudessa. Monet katsovatkin, että johtajan vaikeneminen yhteiskunnallisissa kysymyksissä saattaa olla suurempi riski yritykselle kuin rohkea kannanotto.

Johtajan aktivismin myönteisiksi vaikutuksiksi on havaittu, että sillä saadaan huomiota tärkeille kysymyksille ja voidaan muokata yleisestä mielipidettä kannanoton suuntaiseksi. 

Ensimmäiset tutkimustulokset viittaavat siihen suuntaan, että aktivistijohtajan palkkaaminen on yritykselle enemmän eduksi kuin haitaksi. Lisäksi johtajan aktivismilla katsotaan olevan vaikutuksia yrityksen työnantajakuvaan, brändiin ja myyntiin. Nämä vaikutukset toki voivat aina olla joko positiivisia tai negatiivisia riippuen sidosryhmien omista näkemyksistä.

Aktivistijohtaja huomioi henkilöstön ja asiakkaat 

Hambrick ja Wovak (2019) ovat rakentaneet teoriaa johtajan aktivismista. Heidän mallissaan tärkeimpiä ryhmiä aktivismin kannalta ovat työntekijät ja asiakkaat. 

Johtajan siis kannattaa ennen julkista kannanottoaan haistella, millaisia mielipiteitä asiasta on työntekijöiden ja asiakkaiden keskuudessa, sillä heihin johtajan aktivismi myös vahvimmin vaikuttaa joko haluttuun tai päinvastaiseen suuntaan.

Teoria erottaa myös kolme sellaista johtajan piirrettä, jotka vaikuttavat ratkaisevasti siihen, kuinka näyttävä mielipiteen ilmaisusta tulee. 

Ensinnäkin johtajan vallalla on merkitystä. Johtajilla, jotka ovat yrityksen perustajia, joilla on osake-enemmistä tai joilla on osoituksia erinomaisesta tuloksesta, on enemmän valtaa ja näin ollen paremmat mahdollisuudet ottaa näyttävästi kantaa. Toinen keskeinen tekijä on johtajan tunnettuus, sillä entuudestaan tunnettu johtaja saa enemmän julkisuutta ja hänellä on siten paremmat vaikuttamismahdollisuudet. Kolmatta tekijää tutkijat kutsuvat johtajan narsismiksi, mikä tarkoittaa sitä, kuinka halukas johtaja on olemaan valokeilassa.

Pitäisikö Suomessakin?

Johtajan aktivismia ei mielestäni ole Suomessa vielä ollut. Kysyin asiaa myös Twitterissä. Vaikka sain monenlaisia vastauksia, niin oikein edustavaa, kaikkia yllä mainittuja aktivismin kriteerejä täyttävää esimerkkiä en saanut. Meillä on ollut joitakin aktivismin kaltaisia julkisia ulostuloja, mutta niitä on yleensä leimannut vahva markkinoinnin sävy tai selkeä yhteys yrityksen ydintoimintaan. Lisää ehdotuksia perusteluineen kuulen toki mielelläni!

Keskustelua yritysjohtajien yhteiskunnallisesta roolista käydään silti jo meilläkin. Tekirin perustaja ja hallituksen puheenjohtaja Harri Saukkomaa haastoi johtajia Talouselämän haastattelussa (25/2019), että heillä pitäisi olla kyky esiintyä julkisuudessa ja ottaa kantaa. Hän totesi myös, että jos haluaa erottua, on uskallettava olla rohkea. 

Myös työelämäprofessori Matti Apunen totesi vieraillessaan luennollani, että suomalaiset johtajat ovat usein turhan arkoja ottamaan yhteiskunnallisesti kantaa ja että toisinaan hiljaisuudesta saattaa olla heille jopa haittaa.

Kysyin omilta johtamisviestinnän opiskelijoiltani mielipidettä johtajan aktivismiin, ja suurin osa heistä näki sen toivottavana asiana. Tämä vahvistaa näkemystä, että etenkin nuoret työntekijät toivovat työpaikkansa johtajalta myös yhteiskunnallista aktivismia. Myös yhteiskunnallinen paine sitä kohtaan kasvaa, että johtajat olisivat yhteiskunnallisissa kysymyksissä mielipidevaikuttajia. Kansainvälisiä esimerkkejä siitä ilmenee myös kasvavissa määrin. 

Uskon, että myös suomessa ollaankin varsin pian tilanteessa, jossa johtajalle on pienempi riski ottaa kanta ristiriitaiseen kysymykseen kuin vaieta asiasta kokonaan.

Keskeisiä lähteitä

Chatterji, A. K. & Toffel, M. W. 2019. Assessing the impact of CEO activism. Organization & Environment 32 (2): 159-185.

Hambrick, D. C. & Wowak, A. J. 2019. CEO sociopolitical activism: A stakeholder alignment model. Academy of Management Review.

Weber Shandwick 2018. CEO activism in 2018: The purposeful CEO. KRC Research.

Päivä somekohun keskellä – mitä kokemus opetti?

Taustakuva: natanaelginting / freepik.com

Annoin pari viikkoa sitten Lännen medialle haastattelun, jossa analysoin Greta Thunbergin puhetta ja tulkintoja, joita siitä oli tehty. Haastattelustani nousi sosiaalisessa mediassa kohu. Nyt pöly on laskeutunut. Mitä opettavaisesta ja henkilökohtaisella tasolla ahdistavastakin kokemuksesta jäi käteen?

Greta Thunberg piti maanantaina 23. syyskuuta YK:n ilmastokokouksessa puheen, jota seurattiin ja josta puhuttiin ympäri maailmaa. Seuraavana päivänä Lännen median toimittaja pyysi minua arvioimaan puhetta ja sen herättämiä tulkintoja. Siis sitä, miksi osa pitää puhetta erinomaisena ja osa taas on kritisoinut sitä esimerkiksi epäuskottavaksi.

Ihmisenä ajattelen, että Greta Thurnberg on todella rohkea ja taitava nuori ja että monella olisi häneltä opittavaa siinä, kuinka pitää tärkeästä aiheesta hyvä puhe tilanteessa, jossa yleisönä on koko maailma. Professorina en kuitenkaan tällaisissa haastatteluissa esitä henkilökohtaisia mielipiteitä puhujista tai puheiden sisällöstä, vaan pyrin perustamaan näkemykseni tutkittuun tietoon ja analysoimaan asioita sen pohjalta. 

Analysoin siis haastattelussa Greta Thunbergin puhetta retorisena tuotoksena. Toin esille puheen onnistuneita piirteitä, mutta analysoin myös sitä, mikä siinä on voinut joidenkin mielestä olla epäuskottavaa. Arvioin jutussa puheen onnistuneen tavoitteessaan ja kehuin esimerkiksi puheen rakennetta, tasapainoisuutta ja mediaystävällisyyttä. 

Aamulla leimahti somekohu

Verkossa juttu julkaistiin tiistai-iltana ja printissä keskiviikkona.

Keskiviikkoaamuna Twitter-tililleni alkoi nopeasti kertyä ilmoituksia jutun herättämistä kommenteista, joista osa oli emotionaalisesti varsin latautuneita. Eniten jakoja, tykkäyksiä ja kommentteja saivat tviitit, joissa oltiin jaettu ruutukaappauksena vain kommenttini siitä, miksi osa saattaa pitää puhetta epäuskottavana. Siis tämä kommentti: 

”Vaikka kuinka puhuja on perehtynyt asiaan, kyseessä on lapsi. Vaikka asia-argumentit ovat puheessa hyvin tarkkoja, voidaan olettaa, että tiedot on saatu ulkopuolelta. Se, että tieto vaikuttaa muualta hankitulta, ei ainakaan vahvista uskottavuutta.”

Tätä kohtaa minun olisi ehdottomasti pitänyt avata jutussa enemmän ja täsmällisemmin, sillä kaikkihan me hankkisimme tällaista puhetta varten tietoa muualta, kuten pitääkin. 

Kommentissa tarkoitukseni oli arvioida sitä, miksi osa kuulijoista piti puhetta epäuskottavana. Paljon tieteellisiä faktoja ja asia-argumentteja sisältäneet kohdat puheessa poikkesivat selvästi puheen omakohtaisella tunteella ladatusta kokonaisuudesta, eivätkä ne välttämättä 16-vuotiaan sanomana kuulosta itse muotoilluilta, jos ei tiedä, kuinka paljon puhuja on tavannut alan tutkijoita ja perehtynyt aiheeseen. Tutkijana analyysini siis on, että puhetta kritisoineet näkevät todennäköisesti ristiriitaa puhujan eetoksen ja puhutun sisällön välillä.

Mitä tehdä?

Yritin vastata ensimmäisiin juttua koskeviin kommentteihin ja kysymyksiin ennen päivän kiireiden alkamista. Huomasin kuitenkin heti, että nopeasti laaditut vastaukset eivät tässä tilanteessa auttaneet. Ne herättivät vain lisää kysymyksiä ja kommentteja. 

Kun henkilöön kohdistuva somekohu leimahtaa, on yleensä yksi hyvä ja yksi siedettävä mahdollisuus reagoida siihen:

  1. Vastaa mahdollisimman pian asiaa koskeviin kysymyksiin ja kerro asiallisesti ja ystävällisesti näkemyksesi kuohuntaa herättävästä asiasta.
  2. Jos vastaamiseen ei ole mahdollisuutta, suojele itseäsi sulkemalla somekanava tai ainakin sieltä tulevat ilmoitukset.

Koska kalenterini oli koko päivän täynnä ohjelmaa, totesin, että minun oli turvauduttava kakkosvaihtoehtoon. 

Kommentit karkasivat kauas kontekstista

Viestien määrä kiihtyi päivän aikana. Joukossa oli aiemmin mainitsemastani sitaatista paitsi aitoja ja asiallisia kysymyksiä myös tietoista väärinymmärtämistä ja herjan heittoa. 

Tuo kohta jutussa oli minulta kieltämättä kömpelösti muotoiltu. Vaikka olen antanut lukuisia haastatteluja, tein perusvirheen enkä pyytänyt haastattelua tarkastettavakseni ennen julkaisemista. Jos olisin tarkastanut jutun, olisin varmasti itse huomannut, kuinka vaikeasti ymmärrettäviltä puhelimessa sanomani sanat näyttivät kirjoitettuna.

Olin koko päivän kiusallisen tietoinen siitä, että somessa tapahtuu paljon. Tämä tietoisuus kasvatti ahdistusta päivänaikana. 

Pääsin itse lukemaan viestejä vasta illalla. Tässä vaiheessa minun olisi kaikkien oppien mukaan pitänyt vastata juttua kommentoineille ja asiallisesti selittää, mitä haastattelussa tarkoitin sanoa. Tilanne tuntui kuitenkin siinä vaiheessa henkilökohtaisella tasolla sen verran ahdistavalta, että katsoin parhaaksi vaieta asiasta. 

Opettavainen kokemus

Opetan ja tutkin someviestintää. Itselläni on tähän saakka ollut myönteinen näkemys somen potentiaalista keskustelun paikkana. Näin jälkikäteen voi kohun kohteeksi joutumista pitää myös opettavaisena kokemuksena. 

Oli arvokasta myös ammatillisesti huomata, kuinka asiantuntijana voi joutua tikkatauluksi hetkessä ja kuinka ikävältä se siinä tilanteessa tuntuu – ja että vaikka kuinka hyvin tuntisi suositukset siitä, miten somekohun keskellä pitäisi toimia, voi tilanne omalle kohdalle sattuessa myös lamauttaa. Tällöin on tärkeää, että on ihmisiä, joilta voi pyytää tukea ja neuvoja tilanteessa toimimiseen.

Kohu kesti aika tarkkaan vuorokauden. Pölyn laskeuduttua kävin somessa levinneitä kommentteja läpi. Oli lohduttavaa huomata, että twiittaajien joukossa oli monia, jotka olivat ymmärtäneet asian oikein, muistuttivat kontekstista ja yrittivät selittää sitä puolestani parhain päin. Kiitos heille.

Kohu kasvatti omaa empaattista suhtautumistani kanssaviestijöihin. Ensi kerralla itsekin miettii tarkemmin, ennen kuin alkaa kritisoimaan, ilkkumaan tai väärin tulkitsemaan toisen sanomisia. Ja jos huomaan jonkun joutuneen mielestäni syyttä somekohun keskelle, en ehkä myöskään seuraa asiaa sivusta, vaan puutun keskusteluun.

Miksi puheviestinnästä tulee viestintä?

Ensi kesänä puheviestintä muuttuu viestinnäksi Tampereen yliopistossa. Tälle on hyvät perusteet. Oppiaineen nimessä puhe ei sanan enää kuvaa alan opetuksen ja tutkimuksen sisältöä, vaan antaa siitä vääränlaisen kuvan. Nimenmuutos on myös alan kansainvälisen ja kansallisen linjan mukainen.

Puheviestinnän sisältöjä on opetettu Suomessa Turun Akatemian alusta alkaen. Tuolloin oppiaineen nimenä oli kaunopuheisuus ja retoriikka. 1900-luvulla alettiin käyttää nimeä puheoppi, joka myöhemmin muuttui puheviestinnäksi. Tieteenalan nimi on siis muuttunut monia kertoja historian saatossa.

Painopiste on nyt vuorovaikutuksessa

Nykyisin alan opetuksen ja tutkimuksen painopiste on ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Kehitys on johtanut siihen, että oppiaineen nimessä ”puhe” on rajoittava käsite.

Teknologiapohjaisen viestinnän lisäännyttyä vuorovaikutuksen tutkimus ei enää pitkään aikaan ole rajoittunut puheeseen. Tällä vuosituhannella sosiaalisen median kehitys on vauhdittanut muutosta, jossa ihmiset ovat vuorovaikutuksessa keskenään puhumalla, kirjoittamalla, videoin ja kuvin, ja nämä kaikki vuorovaikutuksen muodot myös sekoittuvat ja niitä käytetään joustavasti keskenään.

Teknologian kehitys on myös lisännyt ihmisten välisen vuorovaikutuksen määrää. Vuorovaikutuksen opetusta ja tutkimusta ei ole tarkoituksenmukaista rajoittaa puheeseen eikä näin myöskään ole käytännössä tehty. Nykyisin alalla tutkitaan ja opetetaan ihmisten välistä vuorovaikutusta sen kaikissa eri muodoissa viestintätieteellisestä näkökulmasta.

Tampereella seurataan kansainvälistä muutosta

Alan tutkimus on vahvinta Yhdysvalloissa. Puheviestintä-nimi tuleekin yhdysvaltalaisesta oppiaineen nimestä Speech Communication.

Vuonna 1914 perustettu alan ensimmäinen tieteellinen yhdistys oli vuosina 1970-1997 nimeltään Speech Communication Association. Tämä yhdistys poisti speech-sanan nimestään jo 1990-luvulla, koska sitä pidettiin epämääräisenä, rajoittavana ja väärän kuvan antavana. Nykyisin yhdistyksen nimi on National Communication Association, ja se on maailman suurin viestinnän alan tieteellinen järjestö.

1990-luvulla myös yhdysvaltalaiset alan tieteelliset lehdet ja oppiaineet poistivat speech-etuliitteen siten, että useimmiten nimeksi oppiaineelle tuli Communication Studies. Nykyisin nimikettä Speech Communication ei kansainvälisesti enää näe. Alan tunnetuin eurooppalainen tutkija professori Owen Hargie Ulsterin yliopistosta Isosta-Britanniasta totesi jo noin kymmenen vuotta sitten minulle, että Speech Communication nimitys on täysin vanhentunut.

Yhteinen kansallinen linja

Suomessa alan nimestä on käyty keskustelua koko 2000-luku. Tällä hetkellä Suomessa puheviestinnällä on professuureja ja sitä on voinut opiskella kahdessa yliopistossa, Tampereen ja Jyväskylän yliopistoissa. Jyväskylän yliopiston puheviestintä muutettiin viestinnän oppiaineeksi vuona 2017. Oppiaineet ovat myös yhdessä keskustelleet ja suunnitelleet nimen muuttamista, jotta tieteenalalla olisi kansallisesti yhteinen linja.

Viestintä kuvaa parhaiten alan opetuksen ja tutkimuksen sisältöä. Nimen muuttaminen viestinnäksi ei muuta oppiaineen nykyistä profiilia tai sisältöjä Tampereen yliopistossa. Nykyisessä opetussuunnitelmassa yhdenkään kurssin kohdalla ei mainita puheviestintä-termiä.

Tampereen yliopiston puheviestintä muuttuu viestinnäksi 1.8.2020. Tämä tarkoittaa, että puheviestinnän opintosuunta muuttuu viestinnän opintosuunnaksi Viestinnän monitieteisessä tutkinto-ohjelmassa ja että puheviestinnän maisteriohjelma muuttuu viestinnän maisteriohjelmaksi. Muutoksessa ei ole siirtymäaikaa, eli se tapahtuu yhdessä yössä.

Somevuorovaikutuksen neljä perustaitoa: Kerro, kuuntele, rakenna yhteisymmärrystä ja väittele

Vuorovaikutuksessa viestintätaidot ovat tärkeämpiä kuin teknologian hallinta – myös somessa. Listasin neljä keskeistä taitoa, jotka sosiaalisen median vuorovaikutuksessa ovat erityisen tärkeitä. Kaikki lähtee siitä, että haluaa olla vuorovaikutuksessa muiden kanssa.

Vuorovaikutuksen näkökulmasta sosiaalinen media ei ole muusta elämästä erillinen saareke. Lähtökohta on, että on halukas olemaan vuorovaikutuksessa muiden kanssa.

Paljon somessa näkee myös yksisuuntaista viestintää, jossa tuodaan esiin vain omia näkemyksiä ilman niistä keskustelemista. Somen perusidea on kuitenkin juuri vuorovaikutuksessa, joten keskusteluhaluttomuus kääntyy helposti itseään vastaan.

Mitä taitoja sosiaalisen median vuorovaikutuksessa sitten tarvitaan? Syksyllä koulutin opettajia aiheesta Kainutlaatuinen ope -tapahtumassa. Näkökulma oli se, mitä sometaitoja heidän pitäisi opettaa asiasta oppilailleen.

Kun mietin kaikkein keskeisimpiä taitoja, mielessäni oli kolme perusperiaatetta:

  • Myös sosiaalisessa mediassa tapahtuvassa vuorovaikutuksessa on ensisijaisesti kyse viestinnästä ja viestintätaidoista, ei teknologioiden hallinnasta. Oleellista ei ole opettaa, miten esimerkiksi Twitter tai Instagram toimii, vaan millaista viestintää siellä tarvitaan ja mikä siellä koetaan hyväksi.
  • Somessa tarvitaan aivan samoja vuorovaikutustaitoja kuin muissakin viestintätilanteissa. Pyörää ei siis kannata keksiä uudestaan. Tärkeintä on miettiä, millaista vuorovaikutusosaamista juuri some korostaa. Nykyisin esimerkiksi some- ja kasvokkaisvuorovaikutus limittyvät niin sujuvasti, että erillisillä taidoilla ei edes pärjäisi.
  • Somevuorovaikutusta kannattaa lähestyä myönteisen kautta. Taitonäkökulmasta tekee myönteisen se, että siinä vuorovaikutus nähdään asiana, joka on opittavissa ja jossa voi kehittyä. Kouluissa on käytetty esimerkiksi menetelmää, jossa oppilaat on laitettu kokemaan, miltä vihapuhe tuntuu. Varmaan näinkin saadaan tuloksia aikaiseksi, mutta itse en pidä parhaana tapana lähestyä asiaa ikävien kokemusten kautta.

Jokainen meistä pystyy kehittämään omia somevuorovaikutustaitojaan omassa someviestinnässään, mutta taitoja voi kehittää myös kouluttautumalla. Erityisesti väittelytaito ansaitsisi nykyistä enemmän huomiota.

Mielestäni viestintäkoulutuksessa pitäisikin nykyistä enemmän kiinnittää huomiota seuraaviin neljään some-vuorovaikutuksessakin tarvittaviin viestintätaitoihin.

1. Ajatuksensa ilmaiseminen

Kaikessa viestinnässä ja vuorovaikutuksessa kaiken ydin on, että osaa ilmaista itseään. Jos ei osaa pukea ajatuksiaan sanoiksi riittävän hyvin, niin mahdollisuudet laadukkaaseen vuorovaikutukseen ovat vähäiset.

Ajatusten ilmaiseminen sisältää monenlaisia osataitoja, mutta yksi tärkeimmistä on, että osaa rakentaa selkeitä ja ymmärrettäviä viestejä. Tutkimustulokset osoittavat, että esimerkiksi Twitterissä seurataan mielellään henkilöitä, jotka kirjoittavat viestinsä hyvin.

Ajatuksiaan on tärkeää osata myös perustella. Somevuorovaikutuksessa korostuu usein tiivistämisen taito. Hyvä olisi myös, jos osaisi kohdentaa viestejään, eli muokata niitä vastaanottajan mukaan. Lisäksi tärkeä taito somessa on, että osaa arvioida oman viestintänsä seurauksia.

2. Kuunteleminen

Moni some-tutkija pitää kuuntelemista kuvaavimpana terminä someviestinnän seuraamiseen ja tulkintaan. Somen vuorovaikutus on puheenomaista, joten sen vastaanottamista kuvaa paremmin kuunteleminen kuin esimerkiksi termit lukeminen tai seuraaminen.

Kuunteleminen pitää sisällään monenlaisia osataitoja, mutta keskeistä on erimerkiksi, että erottaa toisistaan faktat ja mielipiteen sekä pääasiat ja sivuseikat. Lisäksi on tärkeää osata tulkita viestin ydin ja viestijän keskeinen tarkoitus.

Osaamista on myös kuuntelemisen osoittaminen, eli viesteihin reagointi tai niihin vastaaminen. Hyvä kuuntelija osaa myös eläytyä viestijän tunnetilaan tai arvioida viestiä kriittisesti.

3. Yhteisymmärrystä rakentava vuorovaikutus

Vuorovaikutuksen onnistumisen edellytys on usein, että osaa rakentaa yhteisymmärrystä keskustelussa. Toisinaan somessa näyttää siltä, että aika monella tämä taito on hukassa.

Yhteisymmärrystä voi rakentaa esimerkiksi osoittamalla samanmielisyyttä tai sitä, mikä olisi yhteistä aluetta eli miltä osin ajattelee samoin. Usein taitoa on, että osaa pehmentää viestiään ja ilmaista asioita vähemmän jyrkästi.

Käytännössä kysyminen on usein hyvä keino lähteä etsimään yhteisymmärrystä. Kokonaisuudessaan kyse on neuvottelemisen ja sovittelun taidoista, jotka koostuvat suuresta määrästä pienempiä viestintätaitoja.

4. Väittelytaito

Väitän, että suomalaisten väittelyosaaminen on yleisesti heikko. Yhteiskunnan toiminnan perusedellytys kuitenkin on, että ihmiset ovat asioista eri mieltä ja ilmaisevat sen.

Vaikka kuinka pyrkisimme yhteisymmärrykseen, niin kaikista asioista emme vaan voi olla samaa mieltä kaikkien kanssa. Jos näin olisi, niin emme esimerkiksi tarvitsisi kuin yhden poliittisen puolueen. Somessa erilaisiin näkemyksiin törmää erityisen helposti, jolloin vuorovaikutus edellyttää väittelytaitoa.

Väittelytaitojen puute ilmenee esimerkiksi siten, että argumenttien loppuessa tukeudutaan liian karkeaan kieleen tai mennään henkilökohtaisuuksiin. Myös vetoaminen pelkästään siihen, että ”tämä on minun mielipiteeni” osoittaa väittelytaitojen puutetta.

Väittelytaitoja osoittaa esimerkiksi se, että suhtautuu asiallisesti eriäviin mielipiteisiin eikä liian helposti tulkitse eri mieltä olemista riitelyksi tai vänkäämiseksi. Taitava väittelijä ei ohita eikä pyri vaientamaan muiden näkemyksiä.

Väittelyssä keskeistä on oman näkemyksen perusteleminen ja pyrkimys omilla argumenteillaan kumota toisen perusteluja. Hyvässä väittelyssä ikään kuin houkutellaan toista perustelemaan väitteitään entistä paremmin. Se vaatii keskittymistä toisen perusteluihin sekä niiden monipuolisuuden ja mahdollisten aukkokohtien havaitsemiseen, mikä edellyttää hyvää kuuntelemista.

Väittelyssä asiat kiistelevät, eivät ihmiset. Se on parhaimmillaan älyllistä kilvoittelua argumenteilla.

Suomessa väittelemistä pidetään usein kielteisenä asiana, mutta taitavalla väittelemisellä on myös monia myönteisiä vaikutuksia. On havaittu, että väitteleminen kehittää kykyä hyväksyä erilaisia näkemyksiä. Lisäksi se kehittää kriittistä ajattelua. Väittelytaito pitäisikin nostaa tärkeäksi kansalaistaidoksi. Jokaisen kansalaisen pitäisi osata osallistua julkiseen keskusteluun, ja tämä edellyttää väittelytaitoja: omien ajatusten julki tuontia, niiden puolustamista perustelemalla ja altistamista eriäville näkemyksille. Voittaminen ei ole väittelemisen tavoite muuten kuin väittelykilpailuissa.

 

Työelämässä on hallittava yhä monipuolisempia viestintätaitoja

Nykyisin viestintäosaaminen on yhä useammassa työtehtävässä osa ammattitaitoa.

Viestinnän merkitys kasvaa yhteiskunnan eri tasoilla jatkuvasti. Tämän seurauksena myös eri ammateissa on hallittava yhä monipuolisempia viestintätaitoja. Nykyisin viestintäosaaminen on yhä useammassa työtehtävässä osa ammattitaitoa.

Turun Akatemian perustamisesta asti pappiskoulutukseen on kuulunut retoriikan koulutusta. Samoin opettajan ammatti on katsottu perinteisesti sellaiseksi, jossa viestintätaidoilla on keskeinen merkitys.

Etenkin vuorovaikutusosaamisen merkitystä on viime vuosina korostettu. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että lähes kaikkien alojen työpaikkailmoituksissa korostetaan hyvien vuorovaikutustaitojen merkitystä.

Viestinnän koulutusta onkin lisätty ja kehitetty esimerkiksi farmaseuttien, lääkäreiden, juristien ja johtamisen koulutuksessa.

Professioihin liittyvä viestintäosaamisen tutkimus on osoittanut, että viestintätaidot ovat osa ammattitaitoa. Ne eivät ole vain väline työn tekemiseen, vaan ne ovat osa työtä. Hyvään ammatilliseen suoritukseen siis sisältyy se, että siihen kuuluva viestintä toteutuu hyvin.

Joillakin aloilla tämä viestinnällinen murros on vasta tapahtumassa. Se herättää myös vastustusta, sillä muutos tarkoittaa myös ammattitaidon ja sen kriteereiden uudelleen määrittelyä.

Mielipidesivulla on viimeksi vastustettu (HS 11.1.) tutkijan ammatin viestinnällistymistä. Tiedeviestinnästä on kuitenkin tullut kiistämätön osa tutkijan työtä. Tällöin tutkijoilta edellytetään myös riittäviä viestintätaitoja samaan tapaan kuin vieraan kielen taitoja.

Nykyisin viestintäosaaminen ei rajoitu pelkästään puhe- ja kirjoitusviestintään, vaan lisäksi on hallittava viestintä sosiaalisessa mediassa. Moni tuntuu vielä vastustavan sitä, että someviestintä kuuluu omaan työhön. Vastustaminen ei estä muutosta, mutta voi tehdä siitä itselle hankalampaa. Muistuu esimerkiksi mieleen, että 1990-luvulla joissakin ammateissa vaadittiin lisäkorvausta, jos työssä joutuu käyttämään tietokonetta.

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien mielipide-sivulla 15.1.2019

 

Puolueen puheenjohtajan tehtävä: ei mikä tahansa johtajanpesti

Puolueen puheenjohtajalta vaaditaan monenlaista osaamista. Muista johtamistehtävistä se eroaa ensisijaisesti työn julkisuuden takia.

Touko Aallon ero vihreiden puheenjohtajan paikalta on herättänyt monenlaista keskustelua. On kiitelty Aallon tapaa tuoda sairautensa esille, pohdittu puolueen puheenjohtajan raskasta tehtävää sekä harmiteltu poliittisen keskustelun kielteisyyttä ja henkilökohtaisuuksiin menemistä. Keskustelu sai myös itseni palaamaan aikaisempaan tutkimusaineistooni.

Politiikan medioitumista käsittelevässä tutkimusprojektissa haastattelimme vuosina 2009-2010 kaikkien eduskuntapuolueiden puheenjohtajia heidän työstään ja suhteestaan mediaan. Puheenjohtajille luvattiin anonyymiys, joten he saattoivat puhua työstään avoimemmin kuin yleensä.

Tässä yhdeksän haastatteluissa esiin noussutta huomiota siitä, millaisena puoluejohtajat itse näkevät työnsä.

  1. Puheenjohtajan tehtävänä on johtaa

Ensimmäinen havainto haastatteluissamme oli, että puheenjohtajat näkivät työnsä enemmän johtamisena kuin miten heidän työtään mediassa kuvataan.

Media näkee puheenjohtajat puolueidensa kärkihahmoina, joiden sanomiset ja tekemiset vaikuttavat vahvasti siihen, mitä puolueesta ajatellaan ja miten puolueen kannatus kehittyy. Puolueiden puheenjohtajien johtamistyötä media ei juurikaan tuo esille, mutta puheenjohtajien itsensä mukaan heidän työssään on paljon samalaista johtamista kuin muillakin aloilla. He puhuivat esimerkiksi johdettavien motivoinnista ja esimerkillä johtamisesta.

  1. Puheenjohtaja on ”puolueen tärkein viestintäväline”

Viestinnän tutkijoina meitä ensisijaisesti kiinnosti puolueiden puheenjohtajien ajatukset viestinnästä ja mediasta. Siksi viestintä- ja mediaosaaminen nousivat haastatteluissa keskeisiksi osaamisalueiksi.

Puheenjohtajilta vaaditaan heidän itsensä mukaan korkeaa ja monipuolista viestintä- ja mediaosaamista. Yksi puheenjohtaja kuvasi tilannette toteamalla roolistaan, että puheenjohtaja on puolueen tärkein viestintäväline.

  1. Julkisuus leimaa kaikkea – hyvässä ja pahassa

Media ja siihen liittyvä julkisuus näytti myös olevan piirre, joka erotti puolueen puheenjohtajan tehtävän muista johtotehtävistä. Politiikan johtajat kohtaavat julkisuutta enemmän kuin minkään muun alan johtajat. Lähes kaikki puheenjohtajien tekemiset ovat julkisuudessa, ja he viestivät kansalaisille ja puolueensa jäsenille median kautta. Lisäksi he osin käyttävät mediaa työnsä tekemisen välineenä.

Puheenjohtajat puhuivat myös paljon siitä, kuinka suojella yksityisyyttään, esimerkiksi perhettään, julkisuudelta. Julkisuuden ulottumista kaikkialle pidettiinkin osin ahdistava tai ainakin vastaan taisteltavana ilmiönä.

  1. Aina pitää olla tavoitettavissa

Kaikkein kielteisimmin puheenjohtajat puhuivat jatkuvasta tavoitettavuudesta. Heistä oli rasittavaa, että jatkuvasti pitää olla etenkin median tavoitettavissa ja aina juuri puheenjohtajalta halutaan mielipide joka asiaan.

Tilannetta kuvattiin jopa sellaiseksi, että tavoitettavissa pitää olla 24/7 ja jo kahden viikon lomaa vuodessa saatetaan paheksua.

  1. Painetta täytyy sietää

Erikseen puheenjohtajat korostivat haastatteluissa tehtävänsä vaatimaa paineensietokykyä, sillä kritiikkiä tulee helposti, ja jatkuva julkisuus on stressaavaa.

Puheenjohtajat toivat esiin johtajille tutun ongelman: liian paljon töitä ja liian vähän aikaa. Yksi puolueen puheenjohtaja kuvasi tehtävää jopa ”paskaduuniksi”, koska joutuu olemaan koko ajan silmätikkuna ja lisäksi vaivaa jatkuva riittämättömyyden tunne.

  1. Jääräpäisyyttä ja rohkeutta tarvitaan

Puheenjohtajat katsoivat, että puolueen johtamiseen tarvitaan määrätietoisuutta. Puheenjohtajan on tiedettävä, mitä haluaa, ja oltava valmis ajamaan sitä jopa jääräpäisesti. Puheenjohtajalta edellytetään siis myös rohkeutta tehdä asioita päämääränsä hyväksi.

  1. Tavoitteena maailman parantaminen

Julkisuuden valokeilan lisäksi toinen seikka, jossa puolueiden puheenjohtajat eroavat selvästi useimmista johtajista, on tehtävän vaatima ideologisuus. He katsoivat olevansa arvoväritteisiä ja arvolatautuneita johtajia, joilla täytyy olla kyky sytyttää liekki muissa.

Ideologisuus ilmeni monissa kohdin haastatteluja, ja esimerkiksi itselläni mielikuva puolueiden puheenjohtajista koheni haastattelujen myötä, sillä vakuutuin, että he ovat tehtävässään ennemminkin parantaakseen maailmaa kuin muista syistä.

  1. Asiasisällöt on omaksuttava nopeasti

Asiaosaamista puheenjohtajat painottivat myös. Asioiden todettiin olevan yhä monimutkaisempia, eikä niihin perehtymiseen tuntunut olevan riittävästi aikaa. Asiaosaamisella tarkoitettiin sisältöjen hallintaa ja kokonaisvaltaista asioiden ymmärtämistä.

Käytännössä puheenjohtajat kuvasivat esimerkiksi tilanteita, joissa kokoushuoneesta tullessa toimittaja saattaa odottaa oven ulkopuolella ja tivata mielipidettä mistä tahansa asiasta.

  1. Puheenjohtajuus ammattina

Kiinnostavaa on, että puheenjohtajat puhuivat työstään ammattina. Muodollista koulutusta poliitikon ammattiin ei ole. Väitän kuitenkin, että akateeminen koulutus auttaa. Se antaa alasta riippumatta sellaisia valmiuksia, esimerkiksi oppimaan oppimisen, itsensä johtamisen ja ajattelun taitoja, joilla tehtävässä pärjää ja sitä myötä jaksaa parhaiten.

Helpolla puheenjohtajat eivät pääse

Kaikki johtajat tarvitsevat tietenkin monenlaisia taitoja ja joutuvat usein vaativiin tilanteisiin. Johtajana pärjäämisessä ei ole niinkään kyse luonteenpiirteistä vaan osaamisesta. Pärjätäkseen puoluejohtajat tarvitsevat tietoja ja taitoja johtamisesta, politiikan asiakysymyksistä ja viestinnästä.

Muista johtajista politiikan johtajien työn erottaa sen julkisuus, mikä tuo runsaasti lisäpaineita työhön. Myös työn ideologisuus erottaa puolueen johtamisen useimmista muista johtotehtävistä.

Turhan helpolla media ja me kansalaiset emme näytä heitä päästävän. Touko Aallon tapaus on hyvä muistutus siitä, kuinka vaativaa puolueen johtaminen voi olla. Tästä huolimatta jokaisen puolueen puheenjohtajuutta tavoittelevan pitäisi ymmärtää, millaisiin saappaisiin on astumassa.

Kyseinen tutkimuksen tuloksista on kerrottu myös seuraavissajulkaisuissa:

 Isotalus, P. 2017. Mediapoliitikko. Helsinki: Gaudeamus.

Isotalus P. & Almonkari M. 2014. Mediatization and political leadership: Perspectives of the Finnish newspapers and party leaders. Journalism Studies 15 (3), 289-303.

 Almonkari, M. & Isotalus, P. 2012. Two perspectives on the communication skills of political leaders. International Journal of Strategic Communication 6 (3), 246-267.

Isotalus, P. & Almonkari M. 2011. Current trends in political communication and criteria for political leaders: Percpectives of Finnish press and party leaders. In E. De Blasio, M. Hibberd & M. Sorice (eds.) Leadership and new trends in political communication. Roma: Luiss, Centre for Media and Communication Studies Massimo Baldini, p. 111-122.

Kuva: jannoon028 / Freepik

 

 

 

 

 

 

 

Kuusi syytä, miksi asiantuntijan kannattaa olla Twitterissä

Osallistumista, tiedon jakamista, keskustelua ja kuuntelua. Kysyin Twitterissä, miksi asiantuntijan kannattaa käyttää Twitteriä. Vastausten määrä yllätti.

Maaliskuun puolivälissä pidin kollegoilleni kurssia Twitterin käytöstä. Päivää ennen kurssia lähetin seuraavan tviitin: Pidän huomenna kollegoille kurssin: Twitterin käyttö opetuksessa ja tutkimuksessa. Mikä sinun mielestäsi tärkein syy, miksi yliopiston asiantuntijoiden kannattaa käyttää Twitteriä?”

Arvasin, että Twitterin käyttäjät tarttuvat kysymykseeni innolla. Silti yllätyin, sillä sain kysymykseeni lähes sata vastausta parin vuorokauden sisällä. Vastaukset olivat erinomaisia ja monilla omiin kokemuksiin pohjautuvia. Syitä tuli laidasta laitaan.

Tiivistin vastauksista muutaman tärkeimmän syyn sille, miksi asiantuntijoiden kannattaa olla mukana Twitter-viestinnässä.

1. Itsensä ja asiantuntemuksensa tunnetuksi tekeminen

Kaikkein useimmin mainittiin, että tutkijan kannattaa kertoa itsestään ja omasta tutkimuksestaan. Monessa tviitissä tilannetta kuvattiin niin, ettei sitä kukaan tee tutkijan puolesta. Todettiin myös, että Twitterissä voi rakentaa omaa brändiään ja tuoda näkyväksi asiantuntemustaan. Kysyttiin myös, miten joku uskaltaa olla poissa Twitteristä.

Omasta asiantuntemuksestaan kertominen katsottiin sekä velvollisuudeksi että mahdollisuudeksi. Tutkijan tehtävään katsottiin kuuluvan omasta tutkimuksestaan tiedottaminen ja myös sen popularisointi. Toisaalta ajateltiin, että Twitter on mitä parhain väylä levittää tietoa omasta tutkimuksestaan.

Tutkija Harry Lunabba (@HarryLunabba) tiivisti oman ajatuksensa tviittiinsä seuraavasti: Jos ei itse nosta omaa tutkimustaan keskusteluun niin ei sitä kukaan muukaan tee. Kammiossa ajatteleminen on tylsää ja tehotonta.”

2. Tiedon jakaminen ja saaminen

Oman asiantuntemuksen jakamisen rinnalle moni nosti Twitterin käytön syyksi myös tiedon saamisen. Usein Twitteriä ajatellaan yksipuolisesti tiedottamisen paikkana, mutta moni korosti sitä, että sieltä myös saa tietoa ja ideoita.

Esimerkiksi Aarne Granlund (@Aarneclimate) kertoi ilmastoasiantuntijoiden tiedonvaihdosta ja nosti samalla esiin Twitterin kansainvälisyyden: Vaikuttamisen ja tietojen vaihdon väline, maailman johtavien asiantuntijoiden tapaaminen helppoa. Väittelyt ja kannanotot voi linkittää dataan ja tutkimukseen. Parasta asiantuntemusta ja syvällistä analyysiä ajankohtaisista asioista. Ilmastoväellä tiivis yhteisö.”

Vuorostaan viestinnän asiantuntija Satu Tähtinen (@SatuTahtinen) toi tutkimustiedon vastaanottajien näkökulman keskusteluun: Saadakseen lukijoita ja näkyvyyttä omalle tutkimukselleen ja työlleen. Lähes kaikki ne väikkärit, joita olen päätynyt lukemaan viime vuosina kehittyäkseni ammatillisesti, ovat sellaisia, joihin on linkitetty Twitterissä.”

3. Keskusteluun osallistuminen

Koko viestiketjun suosituimman tviitin lähetti Nordean ekonomisti Olli Kärkkäinen (@OlliKarkkainen): Oma näkemykseni: Somessa toimiminen on asiantuntijalle palvelutehtävä. Jos asiantuntijat eivät ole mukana some-keskusteluissa, keskustelun käyvät muut kuin asiantuntijat.”

Tviitti kiteyttää monen ajatuksen siitä, että Twitter on nimenomaan paikka keskustelulle ja että asiantuntijalla on erityinen rooli tässä keskustelussa. Monessa muussakin tviitissä korostettiin sitä, että tutkijoiden pitää olla mukana yhteiskunnallisessa keskustelussa ja että juuri Twitter on hyvä paikka siihen.

Keskusteluun osallistumista kuvattiin useilla eri sanoilla. Paljon puhuttiin vuorovaikutuksesta. Tviiteistä heijastui ajatus, että Twitterissä tutkijan on helppo olla vuorovaikutuksessa eri tahojen kanssa. Siellä saa yhteyden päättäjiin, kollegoihin, opiskelijoihin, muiden alojen asiantuntijoihin tai jopa oman kuplan ulkopuolelle ja suureen yleisöön.

Paljon puhuttiin myös mahdollisuudesta rakentaa verkostoa Twitterissä. Vuorovaikutuksen kautta Twitterissä voi tutustua uusiin ihmisiin ja näin hyödyntää siellä olevaa asiantuntijaverkostoa keskusteluihin. Tviittini synnyttämä viestiketjukin on yhden verkoston viestinnän tulos, josta tutkija Matti Välimäki (@mtaval) totesi näin: ”Mahdollisuus mm. tämän ketjun kaltaiseen joukkoistettuun pohdintaan.”

4. Kuunteleminen

Osa sosiaalisen median tutkijoista on sitä mieltä, että termi kuunteleminen kuvaa paremmin kuin seuraaminen sosiaalisen median viestinnän vastaanottoa. Osa Twitterinkin käyttäjistä mieluummin kuuntelee muiden tviittauksia kuin itse osallistuu keskusteluun.

Kuunteleminen todettiin ylipäänsä tärkeäksi syyksi olla Twitterissä. Dekaani Antti Lönqvist (@ALonnq)) tviittasi: ”Tilannekuvan rakentaminen siitä, mitä kaikkea on meneillään ja mitä muut ovat tekemässä; ja toisinpäin: tiedon jakaminen omassa työyhteisössä ja sidosryhmille omasta tekemisestä, tärkeistä tapahtumista jne. ”If it’s not on Twitter, does it even exist?” ;)”

 Oheisessa tviitissä puhutaan tilannekuvan rakentamisesta. Puhuttiin myös mielipiteiden kartoittamisesta tai asioiden haistelusta. Joka tapauksessa kyse on siitä, että seuraamalla tviittivirtaa voidaan päästä perille, mitä oman verkoston mielessä liikkuu tai mistä laajemmin keskustellaan. Siis kuunnella Twitter-keskustelua.

5. Media

Eri sidosryhmistä moni nosti erikseen median. Tutkimuksetkin kertovat, että Twitterissä on paljon median edustajia, joten heitä tavoittaa hyvin sen kautta. Omasta osaamisestaan ja tutkimuksestaan kertominen Twitterissä oli monien mielestä hyvä keino tuoda omaa asiantuntemustaan median tietoon.

Myös moni toimittaja kommentoi viestiketjua korostaen, että Twitter on heille tärkeä tietolähde. Yleisradion toimittaja Kai Jaskari (@KaiJaskari) vastasi tviittini näin: ”Meillä toimittajilla on pohjaton tarve löytää tutkijoita ja muita asiantuntijoita, joilla toivottavasti on tarve tuoda tutkimustietoa esille suurelle yleisölle. Mediasta toiseen kiertävät joka asian kommentoijat voivat hyvin täyttää roolinsa, mutta on raikasta löytää myös muita.”

6. Hauskuus

Toimittaja Salla Vuorikoski (@svuorikoski) sen kiteytti: Se on hauskaa.” Samaan ajatukseen olin ajatellut koko koulutuksenikin päättää.

 * * * *

Sosiaalisen median viestintä vanhenee nopeasti. Yhden tviitin eliniäksi on sanottu muutamaa minuuttia, mikä tarkoittaa sitä, että sitä vanhempia tviittejä harva enää huomaa. Kysymykseni synnyttämä tviittiketju  oli erinomainen. Moni vastaaja onnistui tiivistämään ajatuksensa oivallisesti ja keräsi suuren määrän tykkäyksiä. Päivien ja viikkojen jälkeen tätä ketjua on enää vaikea ainakaan vahingossa löytää Twitterin kätköistä, mutta toivottavasti blogini sisältää mahdollisimman monen vastaajan ajatuksen syistä olla Twitterissä.

Johtaja, virittäydy vuorovaikutukseen!

Maailma muuttuu, ja vuorovaikutus valtaa alaa. Ennen yliopistossa saattoi pitää luentosarjan, jossa professori sai puhua tuntikausia. Kukaan ei kaivannut keskustelua. Nyt yliopistoissa on suorastaan syntiä luennoida ilman opiskelijoiden osallistamista ja vuorovaikutusta.

Ennen poliitikkojen kanssa pääsi juttusille turuilla ja toreilla lähinnä vaalikampanjoiden aikana. Nykyisin poliitikkojen odotetaan olevan somessa jatkuvasti valmiita vuorovaikutukseen kansalaisten kanssa.

Entisaikojen johtajaa kuvaillaan usein sellaiseksi, joka jakeli määräyksiään omasta nurkkahuoneestaan. Tänä päivänä johtajan odotetaan rakentavan vuorovaikutuksella kumppanuutta johdettaviinsa. Päätöksiä ei pidä tehdä yksin, vaan keskustellen.

On ajan henki, että vuorovaikutusta odotetaan kaikkialla. Vuorovaikutus nähdään myös vahvasti myönteisesti latautuneena käsitteenä. Usein erehdytään jopa ajattelemaan, että mitä enemmän vuorovaikutusta sitä parempi.

Nykyinen Y-sukupolvi on astunut työelämään ja odottaa kaikkialla vuorovaikutusta – kouluissa, työpaikoilla ja kunnallisdemokratiassa. He ovat tottuneet vuorovaikutukseen ja ovat myös halukkaita siihen. Yksisuuntainen viestintä ei toimi heidän kanssaan, vaan on päästävä osallistumaan.

Vuorovaikutus on johtamisen peruselementti, sillä on mahdotonta olla johtaja ilman vuorovaikutusta johdettavien kanssa. Kaikki ymmärrämme, että vuorovaikutusta tarvitaan kasvokkaisissa palavereissa, neuvotteluissa ja kehityskeskusteluissa. Nykyisin johtajan vuorovaikutus ei kuitenkaan enää rajoitu kasvokkaisviestintään, vaan se on yhä useammin myös digitaalista.

Osa iäkkäämmistä johtajista on solahtanut varsin hyvin digimaailmaan, ja vuorovaikutus sujuu sekä organisaation sisäisessä somessa – esimerkiksi intrassa, Yammerissa tai Slackissa – että ulkoisessa somessa kuten Twitterissä ja Facebookissa. Aika paljon näyttää kuitenkin edelleen olevan johtajia, jotka ovat hämillään siitä, millaista viestinnän pitäisi nyt digimurroksen aikana olla.

Johtajien edustus somessa on vielä ohut, joten siellä onkin vielä helppo erottautua ja rakentaa brändiä. Edelleen kunnanjohtajakin saattaa päästä otsikoihin pelkästään olemalla aktiivinen somessa.

Sosiaaliseen mediaan ei riitä, että yksisuuntaisesti tiedottaa asioista, vaan parhaat tulokset saavutetaan, jos johtajakin altistaa itsensä vuorovaikutukseen. Vuorovaikutuksen edellytys on kuunteleminen. Kuunteleminen on joka tilanteessa vaikeaa, mutta erityisesti sitä pitää miettiä digitaalisessa viestinnässä.

Digitaalinen viestintä on useimmiten myös tekstimuotoista, joten siitä saattaa tulla helposti paperinmakuista. Siksi onkin tärkeää, että aito ihminen välittyy viestien kautta. Viesteissä täytyy olla näkemyksiä, mielipiteitä, tunteita tai omia kokemuksia. Täysin hajuton ja mauton viestijä ei pärjää sosiaalisessa mediassa.

Kaikki tutkimustieto viittaa siihen, että johtajan pitää olla suunnannäyttäjä myös vuorovaikutuksen rakentamisessa. Johtajan omalla viestintäkäyttämisellä on suuri vaikutus siihen, millaiseksi koko organisaatiokulttuuri muotoutuu. Suunnannäyttäjän rooli on otettava myös digitaalisessa vuorovaikutuksessa. Esimerkiksi Pekka Sauri osoitti Helsingin kaupunginjohtajana tuhansille helsinkiläisille, miten Twitterissä voi edistää kaupungin asioita ja tuoda kaupungin kehittymistä ja sen henkilöstön tekemää työtä näkyväksi.

Julkisella puolella on vielä kirittävää siihen nähden, kuinka ketterästi monet yritysjohtajat jo rakentavat hyvin valmennetuilla (some)vuorovaikutustaidoillaan kumppanuutta sidosryhmiensä kanssa.

Kiriminen kannattaa. Sinunkin kuntaasi koskevista asioista käydään jo somessa keskusteluja. Miksi et osallistuisi niihin ja miettisi myös uudenlaisia tapoja osallistaa kuntalaisia asuinpaikkaansa koskevaan vuorovaikutukseen?

Kolumni on julkaistu Kuntalehdessä 3/2018.