Blogi

Toista kautta tavoittelemassa – kuka uskaltaa haastaa istuvan presidentin?

Ensi vuoden alussa Suomessa äänestetään presidentinvaaleissa. Ehdokkaita on jo nyt mukana seitsemän, joista yksi on nykyinen presidenttimme Sauli Niinistö. Viimeksi istuva presidentti oli ehdolla vuoden 2006 vaaleissa. Mikä nykyistä ja tuolloista tilannetta yhdistää ja mikä erottaa? Entä onko Niinistön voitto jo varma?

Presidentinvaalikampanja on lähtenyt liikkeelle varsin laiskasti. Viime kesänä nähtiin ensimmäinen ehdokkaiden välinen keskustelu, mutta tuolloinkin keskustelemassa oli vain osa ehdokkaista. Ihmetystä herättikin, milloin ja miten istuva presidentti Sauli Niinistö aikoo astua muiden ehdokkaiden kanssa samalle viivalle.

Niinistö ilmoitti, että hän osallistuu ensimmäiseen ehdokkaiden yhteiseen keskusteluun lokakuun lopussa. Ihmettelyt myöhäisestä ajankohdasta hän kuittasi sanomalla, että silloinkin hän aloittaa kampanjansa aiemmin kuin Tarja Halonen vuonna 2005 tämän pyrkiessä toiselle kaudelle.

Meneillään olevaa vaalikampanjaa onkin monessa yhteydessä verrattu vuoden 2006 presidentinvaaleja edeltäneeseen kampanjaan, koska silloin istuva presidentti oli viimeksi ehdokkaana ja pyrki toiselle kaudelle. Tuolloin presidentti Tarja Halosen pahin vastustajansa oli juuri Sauli Niinistö.

Ennen vuoden 2006 vaaleja seurasin kahden vuoden ajan kampanjan etenemistä. Lopputuloksena kirjoitin artikkelin Presidentinvaalien 2006 juonenkäänteet ja kampanjan ominaispiirteet.

Vertaan tässä blogikirjoituksessani nyt käytävää keskustelua havaintoihini vuoden 2006 kampanjasta.

Mikä lähtökohtia yhdistää ja erottaa?

Vuoden 2006 ja 2018 vaalikampanjoita yhdistää yksi kiinnostava yksityiskohta: Matti Vanhanen ja Keskusta käynnistivät sekä silloin että nyt keskustelun presidenttiehdokkaista.

Huhtikuussa 2004 Matti Vanhanen Keskustan puheenjohtajana sanoi puolueensa kokouksessa, että keskusta aikoo asettaa oman ehdokkaan presidentinvaaleihin. Ehdokas oli lopulta itse Matti Vanhanen. Nyt sama kuvio toistui. Keskusta ilmoitti jo vuoden 2016 puolella, että se aikoo asettaa oman presidenttiehdokkaan, ja Matti Vanhanen ilmoitti ensimmäisenä olevansa kiinnostunut ehdokkuudesta.

Keskeinen ero kampanjoiden välillä on se, että keskustelu vuoden 2006 presidentinvaaleista käynnistyi kritiikillä presidentti Tarja Halosta kohtaan. Meneillään olevan kampanjan aikana presidentti Niinistön toimintaa ei ole vielä juurikaan kritisoitu. Jo alkusyksynä 2005 muut ehdokkaat kritisoivat ja haastoivat istuvaa presidenttiä mediassa. Toistaiseksi nykyiset ehdokkaat eivät ole vielä juuri lainkaan haastaneet Niinistöä.

Myönteisenä kehityksenä voi pitää sitä, että tänä vuonna ei ole juuri nähty negatiivista kampanjointia eikä perätöntä ehdokkaiden mustamaalaamista. Tammikuun 2006 vaaleja edeltävänä kesänä julkisuudessa kiersi kielteisiä huhuja useammastakin ehdokkaasta. Eniten julkisuutta sai Matti Vanhaseen kohdistunut ja perättömäksi paljastunut uutinen naisseikkailusta.

Mistä kampanjointi alkaa?

 Viime talvena ja keväänä odotettiin kiihkeästi Niinistön ilmoitusta siitä, aikooko hän asettua ehdokkaaksi vai ei. Media spekuloi kärsimättömästi, että miksi Niinistö ei jo kerro aikeistaan. Samanlaista keskustelua käytiin myös keväällä 2005, kun odotettiin Tarja Halosen ilmoitusta ehdokkuudesta. Halonen ilmoitti 19. toukokuuta lähtevänsä ehdolle, Niinistö vain hieman lähempänä vaaleja, 29. toukokuuta.

Ennen Niinistön ilmoitusta keskusteltiin siitä, viittaako hänen toimintansa jo kampanjointiin. Kaikkea hänen toimiinsa nähtiin jo leimaavan kampanjoinnin sävy. Samoin oli Halosen kohdalla. Hän esimerkiksi teki presidenttinä maakuntamatkoja, joita osa piti jo kampanjointina. Halonen itse kielsi kampanjoinnin ja kertoi hoitavansa vain presidentin tehtäviä – samoin kuin Niinistö nyt.

Molempien kampanjoiden yhteydessä julkisuudessa on käyty keskustelua siitä, mikä on sopivan pituinen kampanja ja milloin istuvan presidentin pitäisi alkaa kampanjoida muiden ehdokkaiden mukana. Tänä vuonna presidenttiehdokkaat vasta hiljalleen käynnistävät kampanjoitaan. Kampanjat eivät vielä juurikaan näy mediassa. Ennen vuoden 2006 vaaleja tähän aikaa vuodesta mediassa jo esiteltiin ehdokkaiden verkkosivuja ja kampanjatuotteita. Myös sisällöllistä keskustelua käytiin ehdokkaiden välillä esimerkiksi turvallisuusvajeesta.

Niinistö aikoo osallistua ensimmäiseen keskusteluun muiden ehdokkaiden kanssa lokakuun lopussa. Kampanjoinnin hän on kertonut aloittavansa itsenäisyyspäivän tienoilla.

Jos ensimmäinen ehdokkaiden keskinäinen keskustelu todella toteutuu lokakuussa, ollaan hieman edellä vuoden 2005 vaalikamppailun aikataulua. Tarja Halonen toisaalta aloitti virallisesti kampanjansa aikanaan 19. marraskuuta. Niinistön virallinen kampanjastartti sijoittuu vähän myöhäisemmäksi. Toisaalta vaalitkin pidetään ensi vuonna kaksi viikkoa myöhemmin kuin vuonna 2006. 

Voiko presidentin kannatus taittua? 

Tämänhetkistä keskustelua presidentinvaaleista leimaa keskustelu siitä, kuinka ylivoimaisesti Niinistö voittaa vaalit – vai voittaako sittenkään. Tämäkään ei ole uutta, sillä samanlaista keskustelua käytiin Halosesta.

Vielä vuosi ennen presidentinvaaleja Tarja Halosen uudelleenvalintaa pidettiin varmana. Häntä pidettiin ylivoimaisena ehdokkaana. Esimerkiksi entinen pääministeri ja presidenttiehdokkaana ollut Harri Holkeri piti kirjoituksessaan Tarja Halosen valintaa niin varmana, ettei kenenkään järkevän henkilön kannattaisi ryhtyä hänen vastaehdokkaakseen.

Koko vuoden 2006 vaaleja edeltävän syksyn ajan gallupit ennustivat Haloselle varmaa voittoa. Jännittävintä gallupeissa olikin se, tulisiko toiseksi Matti Vanhanen vai Sauli Niinistö.

Keskustelua käytiin myös siitä, voittaako Halonen vaalit jo ensimmäisellä kierroksella, kuten gallupit vahvasti antoivat ymmärtää. Vaalituloksen julkistamiseen saakka oli epävarmaa, tuleeko toista kierrosta vai ei.

Vielä ihan viimeisessä gallupissa, jonka Yleisradio teetti Taloustutkimuksella vain muutamaa päivää ennen vaaleja, ehdokkaiden väliset erot olivat yllättävän suuria. Tarja Halosen kannatus oli 52 %, Sauli Niinistön 20 % ja Matti Vanhasen 18 %. Tosin 29 prosenttia vastaajista ei osannut tai halunnut kertoa kantaansa.

Lopulta Halonen sai ensimmäisellä kierroksella 46,3 % ja Niinistö 24 % äänistä. Toinen kierros siis järjestettiin, ja siitä tuli paljon odotettua jännittävämpi.

Jo neljä päivää vaalien jälkeen Helsingin Sanomat julkaisi gallupin, jonka mukaan Halosta kannatti 53 prosenttia ja Niinistöä 47 prosenttia äänestäjistä. Halosen ylivoima oli siis muutamassa päivässä sulanut ja Niinistö kirinyt ihan hänen kantaansa.

Vaalien toista kierrosta pidettiin hyvin jännittävänä ja yllättävän tasaväkisenä. Vaalien lopputuloksesta ei voinut olla varma ennen kuin äänet oli laskettu. Lopulta Niinistö keräsi 48,2 prosenttia äänistä, kun Halonen vei voiton 51,8 prosentin äänisaaliillaan.

Halosen ylivoiman kääntyminen varsin niukkaan vaalivoittoon osoittaa, että vaikka Niinistö vaikuttaa tällä hetkellä voittamattomalta, saattaa suosiossa tapahtua yllättäviä käänteitä vielä ennen vaalipäivää.

Kuka haastaa presidenttiä?

Koko Tarja Halosen presidentinkauden ajan hänen toimintaansa arvioitiin kriittisemmin kuin Niinistöä on arvioitu. Jo vaaleja edeltävänä syksynä toiset ehdokkaat haastoivat Halosta paljon selvemmin kuin kukaan haastaa nyt Niinistöä. Halosen ensisijainen haastaja vuoden 2006 vaalien yhteydessä oli juuri Niinistö.

Ensimmäinen television vaalikeskustelu ehdokkaiden kesken käytiin joulukuun alussa 2005. Tuossa keskustelussa päällimmäiseksi nousi esiin se, kuinka suoraan Niinistö haastoi istuvan presidentin. Pidettiin ennennäkemättömänä, että presidenttiä kohtaan esitettiin niin suoraa kritiikkiä.

Nähtäväksi jääkin, uskaltaako kukaan nykyisistä ehdokkaista yhtä suoraan haastaa nykyistä istuvaa presidenttiä kuin mitä Niinistö itse teki kaksitoista vuotta sitten.

* * *

Tarkemmin näitä vuoden 2006 presidentinvaalikampanjan vaiheita, piirteitä ja tuloksia voi palauttaa mieleensä kirjasta: Isotalus, Pekka & Borg, Sami (toim.), 2006. Presidentinvaalit 2006. Helsinki: WSOY.

file (kopio)

Kolme keinoa tasokkaampaa kansalaiskeskusteluun somessa

Sosiaalisessa mediassa käytävää keskustelua moititaan välillä turhaankin sen kärkevyydestä. Silti on totta, että sanailu somessa kulminoituu usein kinasteluksi, toisen solvaamiseksi, tahalliseksi ymmärtämättömyydeksi ja jopa aggressiiviseksi kielenkäytöksi. Kokosin kolme keinoa somekeskustelun kehittämiseksi.

Toukokuun lopussa Voima-lehden kustantaja istutti minut ja toimittaja Johanna Korhosen pohtimaan Maailma kylässä -festivaaleilla, mikä mediaa riivaa. Me molemmat olimme hieman aiemmin julkaisseet aihetta liippaavat kirjat, minä Mediapoliitikon ja Korhonen Mikä niitä riivaa? –kirjan.

Korhonen pohtii kirjassaan suomalaisen julkisen keskustelun tilaa sekä mahdollisuuksia sen kehittämiseen. Lähtökohtana hänellä on yhdysvaltalaisen kognitiotieteen ja lingvistiikan professorin George Lakoffin ajatukset.

Korhosen kirja sai minut pohtimaan, miten somessa käytävää julkista keskustelua voitaisiin kehittää. Tiivistin vastaukseni kolmeen hyvin yksinkertaiseen pääkohtaan:

  1. Some-keskusteluihin tarvitaan tavallisia suomalaisia

Vaikka yhä useampi suomalainen on somessa, siellä yhteiskunnallista keskustelua käyvien joukko on varsin pieni. Facebook kuuluu monen arkeen, mutta useille sen käyttö perustuu enemmän yksityiselämän kysymyksiin kuin varsinaiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun. Lisäksi Facebookissa keskustelua käydään ensisijaisesti ”kavereiden” kesken.

Julkisuutensa ja alhaisen vuorovaikutuskynnyksen ansiosta Twitter olisi erinomainen paikka julkiselle keskustelulle. Tällä hetkellä Twitterissä viestii viikoittain kuitenkin vain noin 50 000 suomalaista. Heistä huomattavan suuri osa on yhteiskunnan päättävissä asemissa olevia ja viestintäalan edustajia, minkä seurauksena Twitteriä pidetään hieman elitistisenä. Twitterin keskustelut kaipaavatkin enemmän tavallisia kansalaisia osallistumaan niihin.

Tavallisten kansalaisten vähäisen määrän ja hiljaisuuden takia trollit, kärjekkäät aktivistit ja muut äkkiväärät keskustelijat pääsevät hyvin esille ja jopa dominoimaan keskusteluja. Jos asiallisia keskustelijoita olisi enemmän, häiriköt hukkuisivat paremmin suureen massaan. Siksi suomalaisten pitäisi enemmän osallistua julkiseen keskusteluun somessa.

  1. Päättäjien on näytettävä esimerkkiä.

 Organisaatioissa on havaittu, että työntekijöitä on joskus vaikeaa saada keskustelemaan työpaikkansa keskeisistä kysymyksistä organisaation sisäisissä ja kaikille avoimissa somekanavissa. Monet esimerkit ja tutkimukset osoittavat, että parhaiten tällainen uudenlainen keskustelu omaksutaan läpi organisaation, jos johto on siinä mukana ja jopa näyttämässä esimerkkiä.

Uskon saman pätevän demokratiaankin. Jotta kansalaiset saataisiin oikeasti keskustelemaan somessa yhteiskunnallisista kysymyksistä, päättäjien pitää näyttää esimerkkiä. Poliitikkojen ja johtavassa asemassa olevien olisikin syytä olla tässä keskustelussa edelläkävijöinä.

Nyt näin ei ole. Tutkimukset osoittavat, että poliitikot keskustelevat somessa niukasti. Vaikka keskustelevuus on lisääntynyt ja Suomessakin on muutamia loistavia esimerkkejä, niin aktiivisia keskustelijoita päättäjissä on hämmästyttävän vähän. Useimmat heistä käyttävät somea edelleen enemmän tiedottamiseen kuin keskustelemiseen.

Päättäjien osallistuminen julkiseen vuorovaikutuksen on kuitenkin edellytys, jotta suurempi osa kansalaisistakin saadaan keskusteluun mukaan.

  1. Väittelytaitoja pitää kehittää.

Kun keskustellaan yhteiskunnallisista ja poliittisista kysymyksistä, näkemyksiä on yleensä useita. Näin pitääkin olla, sillä yhden mielipiteen yhteiskuntia ei halua kukaan, ja politiikassa on aina olemassa vähintään kaksi vaihtoehtoista ratkaisua.

Yhteiskunnallisessa keskustelussa ei olekaan tarkoituksenmukaista pyrkiä harmoniaan ja selkeään yhteisymmärrykseen. Sen sijaan asioista voidaan väitellä rakentavasti ja pyrkiä siihen, että paras argumentti löytyy.

Näkemykseni alan asiantuntija on, että Suomessa väittelytaito ei ole yleisesti arvossaan eikä sitä harjoitella tarpeeksi. Yhdysvalloissa viestinnän asiantuntijat ovat alkaneet puhua väittelytaidosta jo keskeisenä kansalaistaitona, jonka pitäisi kuulua jokaisen valmiuksiin.

Väittelytaito ei tarkoita sujuvaa sanailua ja kekseliäitä heittoja, vaan tavoitteena on kehittää kykyä perustella omia näkemyksiä, kuunnella kriittisesti toisen näkemyksiä, ymmärtää ne ja pyrkiä sitten kehittämään niin vahvoja perusteluja, että toisen väitteet kumoutuvat. Väitteet perusteluineen kiistelevät, eivät henkilöt.

Jos suomalaiset eivät osaa väitellä kasvotusten, on turhaa odottaa, että osaaminen jotenkin yllättäen pulpahtaisi esiin somessa. Siksi väittelytaitoja pitäisi opettaa nykyistä enemmän ja laajemmin. Olisi hyvä kehittää väittelytaidon opetusta, sillä se kehittää kuuntelemista, argumentointia, kriittistä ajattelua ja erilaisten näkemysten hyväksymistä. Näitä kaikkea tarvitaan erittäin paljon myös somekeskusteluissa.

On tärkeää, että mahdollisimman moni osallistuu myös sosiaalisessa mediassa julkiseen keskusteluun. Toivottavasti kukaan ei pääse sanomaan, että suomalaiset vaikenevat kahdella tavalla – kasvotusten ja sosiaalisessa mediassa.

 

 

Puheenjohtajien seitsemän minuuttia ja puhetaidon ABC

Kuntavaalien alla Yleisradio antoi Puoluepäivä-ohjelmassa jokaiselle eduskuntapuolueen puheenjohtajalla mahdollisuuden pitää seitsemän minuutin puheen televisiossa. Mielestäni se oli hieno tapa tuoda esiin puhetaidon merkitystä politiikassa. Lisäksi se antoi puolueen puheenjohtajalle mahdollisuuden puhua parhaaseen katseluaikaan useita minuutteja valmistellusti ja ilman toimittajan keskeytyksiä.

Puheenjohtajilla olisi ollut loistava mahdollisuus kertoa äänestäjille jotakin uutta, ravistella vaalien asialistaa tai innostaa kansalaisia uusilla tavoilla. Vaikka puheenjohtajat olivat selvästi valmistautuneet puheisiinsa, niin rima oli asetettu tätä matalammalle, ja puheet olivat pitkälti tuttujen vaaliteemojen toistoa.

Nyt, kun puheet on pidetty, on hyvä hetki tarkastella, mitä puhetaidon peruskysymyksiä puheet toivat esiin.

A. Puheen lähtökohta on aina se, kenelle puhutaan.

Yleisö määrittää sen, mitä sisältöjä puheeseen kannattaa valita, miten omia asioita kannattaa perustella ja millaiset esimerkit ovat tehokkaita.

Puolueiden puheenjohtajat olivat hankalassa tilanteessa sen suhteen, kenelle puhe kohdistetaan. Studiossa oli yleisönä kunkin puolueen omia kannattajia, mutta televisiosta puhetta katsoi kannattajien lisäksi muunlaisia äänestäjiä, myös niitä tärkeitä epävarmoja äänestäjiä.

Suurin osa puheenjohtajista tuntui puhuvan ensisijaisesti studiossa oleville kannattajille, sillä argumentointi oli lähinnä yksisuuntaista: kerrottiin puolueen hyvistä pyrkimyksistä ja arvoista. Sen sijaan epävarma äänestäjä olisi kaivannut enemmän kaksisuuntaista argumentointia, jolloin puheenjohtaja olisi voinut puheessaan torjua äänestäjän mielessä olevia vastaväitteitä tai epäilyksiä.

Hämmentävä tilanne kuului myös kuulijoiden puhutteluissa, joita puheenjohtajilla oli kovin monenlaisia: hyvät ystävät, kuulijat, kuntalaiset, suomalaiset ja katsojat. Selvästi eniten puheenjohtajat puhuivat lapsiperheitä koskevista teemoista, mutta kaikki pyrkivät sisällyttämään puheisiinsa myös vanhuksia ja nuoria koskevia asioita.

Vaarana on, että kun puhuu kaikille, niin puhe ei kohdennu kenellekään.

B. Rakenne ja havainnollistaminen ovat puheessa keskeisiä.

Puheenjohtajat ovat selvästi kokeneita ja keskimääräistä parempia puhujia. Puheissa olisi kuitenkin ollut selvästi parannettavaa kahdessa keskeisessä elementissä, eli rakenteessa ja havainnollistamisessa.

Hyvä rakenne tekee puheesta mielenkiintoisen seurata, sitoo asiat toisiinsa, auttaa kuulijaa jäsentämään kokonaisuutta ja helpottaa asioiden painumista mieleen. Suurimmasta osasta puheista oli vaikeaa löytää rakenteen ideaa, vaan ne muistuttivat enemmän listaa erilaisista tärkeistä asioista. Parhaimmillaan puheissa oli kehärakenne, eli lopussa palattiin aloituksen teemaan tai eri teemojen käsittely aloitettiin jäsentävällä väitelauseella. Jos puheessa olikin rakenne, niin puheenjohtajan esitystapa ei välttämättä tukenut sitä, sillä puheen piirteillä olisi voinut viestiä paremmin, milloin siirrytään seuraavaan asiaan.

Havainnollistamista oli selvästi mietitty enemmän. Moni puheenjohtaja, esimerkiksi kokoomuksen Petteri Orpo ja SDP:n Antti Rinne, käytti tosielämän esimerkkejä, joista osa oli jopa varsin henkilökohtaisia. Niiden yleisesti ajatellaan lisäävän kiinnostusta.

Osa puheenjohtajista osasi myös hyvin elävöittää puhettaan konkreettisilla yksityiskohdilla: vihreiden Ville Niinistö kertoi ensimmäisestä koulupäivästään, vasemmistoliiton Li Andersson hoitajien ammattitaidon näkymisestä ja RKP:n Anna-Maja Henriksson omasta lapsuudestaan.

Keskustan Juha Sipilä osasi kielellisestä havainnollistamisesta hyödyntää toistoa ja kristillisdemokraattien Sari Essayahilla oli pari osuvaa kielikuvaa, mutta perussuomalaisten Timo Soini oli suorainainen mestari kielikuvien ja värikkäiden, mielikuvia luovien, ilmaisujen käytössä. Jos kaikki puheenjohtajien havainnollistaminen olisi saatu samaan puheeseen, olisi päästy jo kiitettävälle tasolle.

C. Viimeinen silaus on puheen esittäminen.

Edes erinomaisesti kirjoitettu puhe ei puhuttele kuulijaa, jos puhuja ei osaa esittää sitä. Puoluepäivä-ohjelman puitteet olivat puheen pitämisen kannalta hankalat, sillä puheenjohtajien piti puhua samanaikaisesti studiossa olevalle yleisölle ja television kautta kotikatsomoille.

Tutkimukset osoittavat, että yleisöpuhe ja televisioesiintyminen edellyttävät osin erilaista esiintymistä. Aiheesta kiinnostuneet voivat lukea siitä lisää tuoreesta Mediapoliitikko-kirjastani.

Puoluepäivässä esiintymiseen toi pientä epävarmuutta moni pieni asia: suunnatako katseensa kameraan vai yleisöön, seisoako puhujapöntön takana vai liikkuako lähemmäksi yleisöä?

Puheenjohtajat olivat selvästi harjoitelleet puheita, mikä tutkimusten mukaan yleensä parantaa suoritusta. Eroja oli kuitenkin siinä, kuinka kirjoitetun, ulkoa opetellun tai spontaanilta kuulostavaa puhe oli.

Parasta tietysti oli, kun puheenjohtaja pystyi vuorovaikutukseen yleisönsä kanssa ja välittämään vahvan läsnäolon tunteen katsomalla kuulijoitaan, luomalla hyvän kontaktin kuulijoihin, reagoimaan yleisön reaktioihin, käyttämään puhutuksi tarkoitettua kieltä ja tukeutumaan papereihinsa vain muistilistana. Toisten taidot riittivät tähän paremmin kuin joidenkin muiden.

  • Mediapoliitiikko-kirjasta voi lukea lisää siitä, kuinka poliitikkojen viestintää voi analysoida. Sitä voi tilata Gaudeamuksen verkkokaupasta.

Miksi kirja johtajan vuorovaikutuksesta?

Olen Hanna Rajalahden kanssa kirjoittanut kirjan Vuorovaikutus johtajan työssä. Minulta on jo muutaman kerran kysytty, mistä syntyi idea kirjaan tai miksi kirja tästä aiheesta. Yksinkertainen vastaus on, että kirja on kirjoitettu, koska koemme aiheen niin tärkeäksi. Asian tärkeyttä voi tosin eritellä tarkemminkin. Heti mieleeni tulee ainakin neljä eri tekijää, jotka ovat motivoineet meitä kirjoittamaan tämän kirjan.

Ensinnäkin vuorovaikutus on keskeinen työelämätaito. Yhä useampi toteuttaa työtään vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Vuorovaikutus ei ole vain väline työn tekemiseen, vaan se on osa työtä, osa ammattitaitoa. Vuorovaikutuksen laatu on usein yhteydessä työn tulosten laatuun. Erityisesti johtajan työssä vuorovaikutuksella on suuri merkitys, sillä johtaminen toteutuu vuorovaikutuksessa. Kirjaan haastattelemamme johtajat olivat ymmärtäneet, että suurin osa heidän työstään on vuorovaikutusta eri ihmisten kanssa ja sidoksissa heidän erilaisiin työtehtäviinsä. Tutkimusten mukaan johtajan vuorovaikutustaidoilla on myönteinen yhteys esimerkiksi työntekijöiden työsuorituksiin, työtyytyväisyyteen, organisaatioon sitoutumiseen ja työhyvinvointiin sekä organisaation tulokseen.

Toiseksi vuorovaikutusosaaminen ei ole synnynnäinen, vaan kehittyvä ominaisuus. Halusimme korostaa, että jokainen voi kehittää omia vuorovaikutustaitojaan. Useimmilla –kokeneillakin johtajilla – on näissä taidoissa myös kehittämisen varaa. Hyvän johtajan ominaisuuksissa ei ole kysymys synnynnäisistä lahjoista tai karismasta vaan kehitettävästä osaamisesta. Tämä koskee myös vuorovaikutusosaamista. Vuorovaikutustaitojen kehittäminen tarkoittaa viestintänsä muuttamista, ja viestintäänsä voi koulia ilman, että ihmisenä pitäisi muuttua. Toivomme, että myös kirjaamme lukemalla, voisi arvioida omaa vuorovaikutusosaamistaan ja sitä kautta kehittää omaa osaamistaan.

Kolmas syy kirjaan oli, että halusimme tarjota tutkimukseen perustuvaa tietoa johtajien vuorovaikutuksesta. Alalla on paljon ”mutu-tuntumaan” perustuvia oppeja ja koulutusta. Vuorovaikutustaidoista puhutaan usein myös epämääräisin ja sekavin käsittein. Toisinaan vuorovaikutus taas saatetaan ymmärtää aivan liian kapeasti, esimerkiksi pelkäksi empatiaksi. Halusimmekin tarkkaan määritellä, mistä vuorovaikutuksessa oikeasti on kysymys. Tutkimustietoon nojaaminen tekee kirjasta myös kiihkottoman, sillä siinä ei pyritä puhumaan minkään ”-ismin” tai muun oppisuunnan puolesta.

Neljäntenä keskeisenä syynä voi pitää sitä, että kaikenlainen vuorovaikutus on lisääntynyt – myös johtajan työssä. Tämä johtuu teknologiavälitteisen viestinnän ja erityisesti sosiaalisen median jokapäiväistymisestä. Johtajan vuorovaikutus ei enää rajoitu vain kasvokkaisviestintään, vaan vuorovaikutus verkossa lomittuu sen kanssa. Nämä kaksi vuorovaikutuksen muotoa ovat niin limittyneet toistensa kanssa, että halusimme hälventää niiden välistä eroa ja käsitellä niitä molempia osana vuorovaikutusosaamista. Tällä hetkellä näyttää siltä, että erityisesti verkkoviestintä on useimmille johtajille varsin haasteellista ja uuden oppimisen paikka.

978-952-14-2944-6_Vuorovaikutus-johtajan-tyossa_3d.jpg_6

Neljä huomiota kuntavaalien vaalikeskustelusta

Televisiossa nähtiin ensimmäinen kuntavaalien vaalikeskustelu tiistaina 7.3.2017 TV1:ssä. Mukana olivat kaikki kahdeksan eduskuntapuolueiden puheenjohtajaa. Vaalikeskustelu ei varmaankaan ollut niitä kaikkein kiinnostavimpia lajissaan, mutta huomioni kiinnittyi erityisesti neljään seikkaan.

  1. Selkeä hallitus-oppositio-jako

Suurin osa keskustelun ajasta käytettiin sote-uudistuksen käsittelyyn. Keskustelusta erottui selkeästi nykyisten sote-ehdotusten kannattajat ja vastustajat. Argumentointi kävi joko puolesta tai vastaan. Kannattajat löytyivät yksiselitteisesti hallituspuolueista ja vastustajat oppositiopuoleista. Keskustelu oli oikein malliesimerkki siitä, kuinka puoleen asema suhteessa hallitukseen määrittelee samaa mieltä ja eri mieltä olemista vaalikeskustelussa. Havainto vahvistaa kehittelemämme suomalaisen vaalikeskustelun mallin ajatusta siitä, että puolueen asema on yksi selvimmistä vaikuttajista siihen, miten keskusteluissa ilmaistaan samaa ja eri mieltä olemista.

  1. Timo Soinin muuttunut retoriikka

Timo Soini on tullut tunnetuksi taitavana puhujana. Soinin puolue perussuomalaiset on tyypillinen populistipuolue, joka on tähän saakka vaalikeskusteluissa edustanut oppositiota. Populistipuolueiden retoriikalle on tyypillistä vastustaa vallanpitäjiä ja heidän toimiaan. Lisäksi jos puolue on aina ollut oppositiossa, niin on helppo protestoida kaikkia tehtyjä ratkaisuja sekä asioiden nykytilaa. Tämä on ollut ominaista myös Soinin retoriikalla. Tässä vaalikeskustelussa Soinin ensimmäisen kerran edusti hallituspuoluetta, mikä selvästi vaikutti hänen puheidensa sävyyn. Edelleen Soinin tyyli oli hänelle tyypillisen leppoinen, humoristinen ja mutkia oikova, mutta nyt ei kuulunut protestia hallituksen päätöksiä kohtaan tai tehtyjen ratkaisujen suhteen. Soini sen sijaan puolusti tehtyjä ratkaisuja, esimerkiksi ehdotuksia sotesta, mikä vaikutti siihen, että puheenvuorojen kokonaissävy oli erilainen kuin aikaisemmissa vaalikeskusteluissa. Tämäkin tyylin muutos menee suomalaisen vaalikeskustelun mallin mukaisesti.

  1. Suomessa ei osata väitellä

Ohjelman toimittajien suurin huoli tuntui oleva, ettei keskustelussa vaan olisi päällekkäispuhuntaa ja keskeytyksiä. Ohjelmantekijöiden huolen asian suhteen vielä ymmärtää, sillä päällekkäin puhumisesta voi olla vaikea saada selvää. Mutta suuri osa katsojistakin pitää päällekkäispuhumista ja keskeytyksiä hyvin ärsyttävinä. Näiden katsojien reaktiot vahvistavat perinteisestä käsitystä siitä, että keskeyttämistä, kinastelun elementtejä ja varsinaista väittelyä suomalaisessa puhekulttuurissa vierastetaan. Tässä suhteessa vaalikeskustelumme poikkeavat muista eurooppalaisista vaalikeskusteluista. Väittelykulttuuri on meille vierasta. Tämä myös osoitti raadollisesti ohjelmaan sisällytetyt kahden puheenjohtajan väliset lyhyet väittelyt, jotka olivat hyvin kaukana varsinaisesta – tai ainakin taidokkaasta – väittelystä.

  1. Live-twiittaaminen on osalle tapa katsoa vaalikeskustelua

Viime eduskuntavaalien yhteydessä vaalikeskustelujen aikainen twiittaaminen löi itsensä läpi. Selvästi siitä on tullut osalle katsojista keskeinen osa vaalikeskustelun seuraamista. Live-twiittaamalla tuodaan esiin omia näkemyksiä keskustelusta ja seurataan muiden kommentteja. Se tekee vaalikeskustelun seuraamisesta sosiaalista. Vaikka tämän vaalikeskustelun aikainen twiittaaminen ei ollut yhtä ahkeraa kuin eduskuntavaalien aikana, niin twiitien tyyli näyttäytyi hyvin samanlaisena: otettiin kantaa keskusteltaviin aiheisiin, kommentoitiin puheenjohtajien puheita ja annettiin palautetta ohjelman tekijöille. Live-twiittaaminen on tullut jäädäkseen osaksi vaalikeskusteluja.

Lisää television vaalikeskustelujen piirteistä ja analyysimahdollisuuksista sekä monista muista poliittisen viestinnän aiheista voi lukea pian ilmestyvästä kirjastani Mediapoliitikko. Gaudeamus julkaisee kirjan 21.3.2017.