Blogi

Puheenjohtajien seitsemän minuuttia ja puhetaidon ABC

Kuntavaalien alla Yleisradio antoi Puoluepäivä-ohjelmassa jokaiselle eduskuntapuolueen puheenjohtajalla mahdollisuuden pitää seitsemän minuutin puheen televisiossa. Mielestäni se oli hieno tapa tuoda esiin puhetaidon merkitystä politiikassa. Lisäksi se antoi puolueen puheenjohtajalle mahdollisuuden puhua parhaaseen katseluaikaan useita minuutteja valmistellusti ja ilman toimittajan keskeytyksiä.

Puheenjohtajilla olisi ollut loistava mahdollisuus kertoa äänestäjille jotakin uutta, ravistella vaalien asialistaa tai innostaa kansalaisia uusilla tavoilla. Vaikka puheenjohtajat olivat selvästi valmistautuneet puheisiinsa, niin rima oli asetettu tätä matalammalle, ja puheet olivat pitkälti tuttujen vaaliteemojen toistoa.

Nyt, kun puheet on pidetty, on hyvä hetki tarkastella, mitä puhetaidon peruskysymyksiä puheet toivat esiin.

A. Puheen lähtökohta on aina se, kenelle puhutaan.

Yleisö määrittää sen, mitä sisältöjä puheeseen kannattaa valita, miten omia asioita kannattaa perustella ja millaiset esimerkit ovat tehokkaita.

Puolueiden puheenjohtajat olivat hankalassa tilanteessa sen suhteen, kenelle puhe kohdistetaan. Studiossa oli yleisönä kunkin puolueen omia kannattajia, mutta televisiosta puhetta katsoi kannattajien lisäksi muunlaisia äänestäjiä, myös niitä tärkeitä epävarmoja äänestäjiä.

Suurin osa puheenjohtajista tuntui puhuvan ensisijaisesti studiossa oleville kannattajille, sillä argumentointi oli lähinnä yksisuuntaista: kerrottiin puolueen hyvistä pyrkimyksistä ja arvoista. Sen sijaan epävarma äänestäjä olisi kaivannut enemmän kaksisuuntaista argumentointia, jolloin puheenjohtaja olisi voinut puheessaan torjua äänestäjän mielessä olevia vastaväitteitä tai epäilyksiä.

Hämmentävä tilanne kuului myös kuulijoiden puhutteluissa, joita puheenjohtajilla oli kovin monenlaisia: hyvät ystävät, kuulijat, kuntalaiset, suomalaiset ja katsojat. Selvästi eniten puheenjohtajat puhuivat lapsiperheitä koskevista teemoista, mutta kaikki pyrkivät sisällyttämään puheisiinsa myös vanhuksia ja nuoria koskevia asioita.

Vaarana on, että kun puhuu kaikille, niin puhe ei kohdennu kenellekään.

B. Rakenne ja havainnollistaminen ovat puheessa keskeisiä.

Puheenjohtajat ovat selvästi kokeneita ja keskimääräistä parempia puhujia. Puheissa olisi kuitenkin ollut selvästi parannettavaa kahdessa keskeisessä elementissä, eli rakenteessa ja havainnollistamisessa.

Hyvä rakenne tekee puheesta mielenkiintoisen seurata, sitoo asiat toisiinsa, auttaa kuulijaa jäsentämään kokonaisuutta ja helpottaa asioiden painumista mieleen. Suurimmasta osasta puheista oli vaikeaa löytää rakenteen ideaa, vaan ne muistuttivat enemmän listaa erilaisista tärkeistä asioista. Parhaimmillaan puheissa oli kehärakenne, eli lopussa palattiin aloituksen teemaan tai eri teemojen käsittely aloitettiin jäsentävällä väitelauseella. Jos puheessa olikin rakenne, niin puheenjohtajan esitystapa ei välttämättä tukenut sitä, sillä puheen piirteillä olisi voinut viestiä paremmin, milloin siirrytään seuraavaan asiaan.

Havainnollistamista oli selvästi mietitty enemmän. Moni puheenjohtaja, esimerkiksi kokoomuksen Petteri Orpo ja SDP:n Antti Rinne, käytti tosielämän esimerkkejä, joista osa oli jopa varsin henkilökohtaisia. Niiden yleisesti ajatellaan lisäävän kiinnostusta.

Osa puheenjohtajista osasi myös hyvin elävöittää puhettaan konkreettisilla yksityiskohdilla: vihreiden Ville Niinistö kertoi ensimmäisestä koulupäivästään, vasemmistoliiton Li Andersson hoitajien ammattitaidon näkymisestä ja RKP:n Anna-Maja Henriksson omasta lapsuudestaan.

Keskustan Juha Sipilä osasi kielellisestä havainnollistamisesta hyödyntää toistoa ja kristillisdemokraattien Sari Essayahilla oli pari osuvaa kielikuvaa, mutta perussuomalaisten Timo Soini oli suorainainen mestari kielikuvien ja värikkäiden, mielikuvia luovien, ilmaisujen käytössä. Jos kaikki puheenjohtajien havainnollistaminen olisi saatu samaan puheeseen, olisi päästy jo kiitettävälle tasolle.

C. Viimeinen silaus on puheen esittäminen.

Edes erinomaisesti kirjoitettu puhe ei puhuttele kuulijaa, jos puhuja ei osaa esittää sitä. Puoluepäivä-ohjelman puitteet olivat puheen pitämisen kannalta hankalat, sillä puheenjohtajien piti puhua samanaikaisesti studiossa olevalle yleisölle ja television kautta kotikatsomoille.

Tutkimukset osoittavat, että yleisöpuhe ja televisioesiintyminen edellyttävät osin erilaista esiintymistä. Aiheesta kiinnostuneet voivat lukea siitä lisää tuoreesta Mediapoliitikko-kirjastani.

Puoluepäivässä esiintymiseen toi pientä epävarmuutta moni pieni asia: suunnatako katseensa kameraan vai yleisöön, seisoako puhujapöntön takana vai liikkuako lähemmäksi yleisöä?

Puheenjohtajat olivat selvästi harjoitelleet puheita, mikä tutkimusten mukaan yleensä parantaa suoritusta. Eroja oli kuitenkin siinä, kuinka kirjoitetun, ulkoa opetellun tai spontaanilta kuulostavaa puhe oli.

Parasta tietysti oli, kun puheenjohtaja pystyi vuorovaikutukseen yleisönsä kanssa ja välittämään vahvan läsnäolon tunteen katsomalla kuulijoitaan, luomalla hyvän kontaktin kuulijoihin, reagoimaan yleisön reaktioihin, käyttämään puhutuksi tarkoitettua kieltä ja tukeutumaan papereihinsa vain muistilistana. Toisten taidot riittivät tähän paremmin kuin joidenkin muiden.

  • Mediapoliitiikko-kirjasta voi lukea lisää siitä, kuinka poliitikkojen viestintää voi analysoida. Sitä voi tilata Gaudeamuksen verkkokaupasta.

Miksi kirja johtajan vuorovaikutuksesta?

Olen Hanna Rajalahden kanssa kirjoittanut kirjan Vuorovaikutus johtajan työssä. Minulta on jo muutaman kerran kysytty, mistä syntyi idea kirjaan tai miksi kirja tästä aiheesta. Yksinkertainen vastaus on, että kirja on kirjoitettu, koska koemme aiheen niin tärkeäksi. Asian tärkeyttä voi tosin eritellä tarkemminkin. Heti mieleeni tulee ainakin neljä eri tekijää, jotka ovat motivoineet meitä kirjoittamaan tämän kirjan.

Ensinnäkin vuorovaikutus on keskeinen työelämätaito. Yhä useampi toteuttaa työtään vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Vuorovaikutus ei ole vain väline työn tekemiseen, vaan se on osa työtä, osa ammattitaitoa. Vuorovaikutuksen laatu on usein yhteydessä työn tulosten laatuun. Erityisesti johtajan työssä vuorovaikutuksella on suuri merkitys, sillä johtaminen toteutuu vuorovaikutuksessa. Kirjaan haastattelemamme johtajat olivat ymmärtäneet, että suurin osa heidän työstään on vuorovaikutusta eri ihmisten kanssa ja sidoksissa heidän erilaisiin työtehtäviinsä. Tutkimusten mukaan johtajan vuorovaikutustaidoilla on myönteinen yhteys esimerkiksi työntekijöiden työsuorituksiin, työtyytyväisyyteen, organisaatioon sitoutumiseen ja työhyvinvointiin sekä organisaation tulokseen.

Toiseksi vuorovaikutusosaaminen ei ole synnynnäinen, vaan kehittyvä ominaisuus. Halusimme korostaa, että jokainen voi kehittää omia vuorovaikutustaitojaan. Useimmilla –kokeneillakin johtajilla – on näissä taidoissa myös kehittämisen varaa. Hyvän johtajan ominaisuuksissa ei ole kysymys synnynnäisistä lahjoista tai karismasta vaan kehitettävästä osaamisesta. Tämä koskee myös vuorovaikutusosaamista. Vuorovaikutustaitojen kehittäminen tarkoittaa viestintänsä muuttamista, ja viestintäänsä voi koulia ilman, että ihmisenä pitäisi muuttua. Toivomme, että myös kirjaamme lukemalla, voisi arvioida omaa vuorovaikutusosaamistaan ja sitä kautta kehittää omaa osaamistaan.

Kolmas syy kirjaan oli, että halusimme tarjota tutkimukseen perustuvaa tietoa johtajien vuorovaikutuksesta. Alalla on paljon ”mutu-tuntumaan” perustuvia oppeja ja koulutusta. Vuorovaikutustaidoista puhutaan usein myös epämääräisin ja sekavin käsittein. Toisinaan vuorovaikutus taas saatetaan ymmärtää aivan liian kapeasti, esimerkiksi pelkäksi empatiaksi. Halusimmekin tarkkaan määritellä, mistä vuorovaikutuksessa oikeasti on kysymys. Tutkimustietoon nojaaminen tekee kirjasta myös kiihkottoman, sillä siinä ei pyritä puhumaan minkään ”-ismin” tai muun oppisuunnan puolesta.

Neljäntenä keskeisenä syynä voi pitää sitä, että kaikenlainen vuorovaikutus on lisääntynyt – myös johtajan työssä. Tämä johtuu teknologiavälitteisen viestinnän ja erityisesti sosiaalisen median jokapäiväistymisestä. Johtajan vuorovaikutus ei enää rajoitu vain kasvokkaisviestintään, vaan vuorovaikutus verkossa lomittuu sen kanssa. Nämä kaksi vuorovaikutuksen muotoa ovat niin limittyneet toistensa kanssa, että halusimme hälventää niiden välistä eroa ja käsitellä niitä molempia osana vuorovaikutusosaamista. Tällä hetkellä näyttää siltä, että erityisesti verkkoviestintä on useimmille johtajille varsin haasteellista ja uuden oppimisen paikka.

978-952-14-2944-6_Vuorovaikutus-johtajan-tyossa_3d.jpg_6

Neljä huomiota kuntavaalien vaalikeskustelusta

Televisiossa nähtiin ensimmäinen kuntavaalien vaalikeskustelu tiistaina 7.3.2017 TV1:ssä. Mukana olivat kaikki kahdeksan eduskuntapuolueiden puheenjohtajaa. Vaalikeskustelu ei varmaankaan ollut niitä kaikkein kiinnostavimpia lajissaan, mutta huomioni kiinnittyi erityisesti neljään seikkaan.

  1. Selkeä hallitus-oppositio-jako

Suurin osa keskustelun ajasta käytettiin sote-uudistuksen käsittelyyn. Keskustelusta erottui selkeästi nykyisten sote-ehdotusten kannattajat ja vastustajat. Argumentointi kävi joko puolesta tai vastaan. Kannattajat löytyivät yksiselitteisesti hallituspuolueista ja vastustajat oppositiopuoleista. Keskustelu oli oikein malliesimerkki siitä, kuinka puoleen asema suhteessa hallitukseen määrittelee samaa mieltä ja eri mieltä olemista vaalikeskustelussa. Havainto vahvistaa kehittelemämme suomalaisen vaalikeskustelun mallin ajatusta siitä, että puolueen asema on yksi selvimmistä vaikuttajista siihen, miten keskusteluissa ilmaistaan samaa ja eri mieltä olemista.

  1. Timo Soinin muuttunut retoriikka

Timo Soini on tullut tunnetuksi taitavana puhujana. Soinin puolue perussuomalaiset on tyypillinen populistipuolue, joka on tähän saakka vaalikeskusteluissa edustanut oppositiota. Populistipuolueiden retoriikalle on tyypillistä vastustaa vallanpitäjiä ja heidän toimiaan. Lisäksi jos puolue on aina ollut oppositiossa, niin on helppo protestoida kaikkia tehtyjä ratkaisuja sekä asioiden nykytilaa. Tämä on ollut ominaista myös Soinin retoriikalla. Tässä vaalikeskustelussa Soinin ensimmäisen kerran edusti hallituspuoluetta, mikä selvästi vaikutti hänen puheidensa sävyyn. Edelleen Soinin tyyli oli hänelle tyypillisen leppoinen, humoristinen ja mutkia oikova, mutta nyt ei kuulunut protestia hallituksen päätöksiä kohtaan tai tehtyjen ratkaisujen suhteen. Soini sen sijaan puolusti tehtyjä ratkaisuja, esimerkiksi ehdotuksia sotesta, mikä vaikutti siihen, että puheenvuorojen kokonaissävy oli erilainen kuin aikaisemmissa vaalikeskusteluissa. Tämäkin tyylin muutos menee suomalaisen vaalikeskustelun mallin mukaisesti.

  1. Suomessa ei osata väitellä

Ohjelman toimittajien suurin huoli tuntui oleva, ettei keskustelussa vaan olisi päällekkäispuhuntaa ja keskeytyksiä. Ohjelmantekijöiden huolen asian suhteen vielä ymmärtää, sillä päällekkäin puhumisesta voi olla vaikea saada selvää. Mutta suuri osa katsojistakin pitää päällekkäispuhumista ja keskeytyksiä hyvin ärsyttävinä. Näiden katsojien reaktiot vahvistavat perinteisestä käsitystä siitä, että keskeyttämistä, kinastelun elementtejä ja varsinaista väittelyä suomalaisessa puhekulttuurissa vierastetaan. Tässä suhteessa vaalikeskustelumme poikkeavat muista eurooppalaisista vaalikeskusteluista. Väittelykulttuuri on meille vierasta. Tämä myös osoitti raadollisesti ohjelmaan sisällytetyt kahden puheenjohtajan väliset lyhyet väittelyt, jotka olivat hyvin kaukana varsinaisesta – tai ainakin taidokkaasta – väittelystä.

  1. Live-twiittaaminen on osalle tapa katsoa vaalikeskustelua

Viime eduskuntavaalien yhteydessä vaalikeskustelujen aikainen twiittaaminen löi itsensä läpi. Selvästi siitä on tullut osalle katsojista keskeinen osa vaalikeskustelun seuraamista. Live-twiittaamalla tuodaan esiin omia näkemyksiä keskustelusta ja seurataan muiden kommentteja. Se tekee vaalikeskustelun seuraamisesta sosiaalista. Vaikka tämän vaalikeskustelun aikainen twiittaaminen ei ollut yhtä ahkeraa kuin eduskuntavaalien aikana, niin twiitien tyyli näyttäytyi hyvin samanlaisena: otettiin kantaa keskusteltaviin aiheisiin, kommentoitiin puheenjohtajien puheita ja annettiin palautetta ohjelman tekijöille. Live-twiittaaminen on tullut jäädäkseen osaksi vaalikeskusteluja.

Lisää television vaalikeskustelujen piirteistä ja analyysimahdollisuuksista sekä monista muista poliittisen viestinnän aiheista voi lukea pian ilmestyvästä kirjastani Mediapoliitikko. Gaudeamus julkaisee kirjan 21.3.2017.