Blogi

Somevuorovaikutuksen neljä perustaitoa: Kerro, kuuntele, rakenna yhteisymmärrystä ja väittele

Julkaistu kirjoittanut Pekka Isotalus

Vuorovaikutuksessa viestintätaidot ovat tärkeämpiä kuin teknologian hallinta – myös somessa. Listasin neljä keskeistä taitoa, jotka sosiaalisen median vuorovaikutuksessa ovat erityisen tärkeitä. Kaikki lähtee siitä, että haluaa olla vuorovaikutuksessa muiden kanssa.

Vuorovaikutuksen näkökulmasta sosiaalinen media ei ole muusta elämästä erillinen saareke. Lähtökohta on, että on halukas olemaan vuorovaikutuksessa muiden kanssa.

Paljon somessa näkee myös yksisuuntaista viestintää, jossa tuodaan esiin vain omia näkemyksiä ilman niistä keskustelemista. Somen perusidea on kuitenkin juuri vuorovaikutuksessa, joten keskusteluhaluttomuus kääntyy helposti itseään vastaan.

Mitä taitoja sosiaalisen median vuorovaikutuksessa sitten tarvitaan? Syksyllä koulutin opettajia aiheesta Kainutlaatuinen ope -tapahtumassa. Näkökulma oli se, mitä sometaitoja heidän pitäisi opettaa asiasta oppilailleen.

Kun mietin kaikkein keskeisimpiä taitoja, mielessäni oli kolme perusperiaatetta:

  • Myös sosiaalisessa mediassa tapahtuvassa vuorovaikutuksessa on ensisijaisesti kyse viestinnästä ja viestintätaidoista, ei teknologioiden hallinnasta. Oleellista ei ole opettaa, miten esimerkiksi Twitter tai Instagram toimii, vaan millaista viestintää siellä tarvitaan ja mikä siellä koetaan hyväksi.
  • Somessa tarvitaan aivan samoja vuorovaikutustaitoja kuin muissakin viestintätilanteissa. Pyörää ei siis kannata keksiä uudestaan. Tärkeintä on miettiä, millaista vuorovaikutusosaamista juuri some korostaa. Nykyisin esimerkiksi some- ja kasvokkaisvuorovaikutus limittyvät niin sujuvasti, että erillisillä taidoilla ei edes pärjäisi.
  • Somevuorovaikutusta kannattaa lähestyä myönteisen kautta. Taitonäkökulmasta tekee myönteisen se, että siinä vuorovaikutus nähdään asiana, joka on opittavissa ja jossa voi kehittyä. Kouluissa on käytetty esimerkiksi menetelmää, jossa oppilaat on laitettu kokemaan, miltä vihapuhe tuntuu. Varmaan näinkin saadaan tuloksia aikaiseksi, mutta itse en pidä parhaana tapana lähestyä asiaa ikävien kokemusten kautta.

Jokainen meistä pystyy kehittämään omia somevuorovaikutustaitojaan omassa someviestinnässään, mutta taitoja voi kehittää myös kouluttautumalla. Erityisesti väittelytaito ansaitsisi nykyistä enemmän huomiota.

Mielestäni viestintäkoulutuksessa pitäisikin nykyistä enemmän kiinnittää huomiota seuraaviin neljään some-vuorovaikutuksessakin tarvittaviin viestintätaitoihin.

1. Ajatuksensa ilmaiseminen

Kaikessa viestinnässä ja vuorovaikutuksessa kaiken ydin on, että osaa ilmaista itseään. Jos ei osaa pukea ajatuksiaan sanoiksi riittävän hyvin, niin mahdollisuudet laadukkaaseen vuorovaikutukseen ovat vähäiset.

Ajatusten ilmaiseminen sisältää monenlaisia osataitoja, mutta yksi tärkeimmistä on, että osaa rakentaa selkeitä ja ymmärrettäviä viestejä. Tutkimustulokset osoittavat, että esimerkiksi Twitterissä seurataan mielellään henkilöitä, jotka kirjoittavat viestinsä hyvin.

Ajatuksiaan on tärkeää osata myös perustella. Somevuorovaikutuksessa korostuu usein tiivistämisen taito. Hyvä olisi myös, jos osaisi kohdentaa viestejään, eli muokata niitä vastaanottajan mukaan. Lisäksi tärkeä taito somessa on, että osaa arvioida oman viestintänsä seurauksia.

2. Kuunteleminen

Moni some-tutkija pitää kuuntelemista kuvaavimpana terminä someviestinnän seuraamiseen ja tulkintaan. Somen vuorovaikutus on puheenomaista, joten sen vastaanottamista kuvaa paremmin kuunteleminen kuin esimerkiksi termit lukeminen tai seuraaminen.

Kuunteleminen pitää sisällään monenlaisia osataitoja, mutta keskeistä on erimerkiksi, että erottaa toisistaan faktat ja mielipiteen sekä pääasiat ja sivuseikat. Lisäksi on tärkeää osata tulkita viestin ydin ja viestijän keskeinen tarkoitus.

Osaamista on myös kuuntelemisen osoittaminen, eli viesteihin reagointi tai niihin vastaaminen. Hyvä kuuntelija osaa myös eläytyä viestijän tunnetilaan tai arvioida viestiä kriittisesti.

3. Yhteisymmärrystä rakentava vuorovaikutus

Vuorovaikutuksen onnistumisen edellytys on usein, että osaa rakentaa yhteisymmärrystä keskustelussa. Toisinaan somessa näyttää siltä, että aika monella tämä taito on hukassa.

Yhteisymmärrystä voi rakentaa esimerkiksi osoittamalla samanmielisyyttä tai sitä, mikä olisi yhteistä aluetta eli miltä osin ajattelee samoin. Usein taitoa on, että osaa pehmentää viestiään ja ilmaista asioita vähemmän jyrkästi.

Käytännössä kysyminen on usein hyvä keino lähteä etsimään yhteisymmärrystä. Kokonaisuudessaan kyse on neuvottelemisen ja sovittelun taidoista, jotka koostuvat suuresta määrästä pienempiä viestintätaitoja.

4. Väittelytaito

Väitän, että suomalaisten väittelyosaaminen on yleisesti heikko. Yhteiskunnan toiminnan perusedellytys kuitenkin on, että ihmiset ovat asioista eri mieltä ja ilmaisevat sen.

Vaikka kuinka pyrkisimme yhteisymmärrykseen, niin kaikista asioista emme vaan voi olla samaa mieltä kaikkien kanssa. Jos näin olisi, niin emme esimerkiksi tarvitsisi kuin yhden poliittisen puolueen. Somessa erilaisiin näkemyksiin törmää erityisen helposti, jolloin vuorovaikutus edellyttää väittelytaitoa.

Väittelytaitojen puute ilmenee esimerkiksi siten, että argumenttien loppuessa tukeudutaan liian karkeaan kieleen tai mennään henkilökohtaisuuksiin. Myös vetoaminen pelkästään siihen, että ”tämä on minun mielipiteeni” osoittaa väittelytaitojen puutetta.

Väittelytaitoja osoittaa esimerkiksi se, että suhtautuu asiallisesti eriäviin mielipiteisiin eikä liian helposti tulkitse eri mieltä olemista riitelyksi tai vänkäämiseksi. Taitava väittelijä ei ohita eikä pyri vaientamaan muiden näkemyksiä.

Väittelyssä keskeistä on oman näkemyksen perusteleminen ja pyrkimys omilla argumenteillaan kumota toisen perusteluja. Hyvässä väittelyssä ikään kuin houkutellaan toista perustelemaan väitteitään entistä paremmin. Se vaatii keskittymistä toisen perusteluihin sekä niiden monipuolisuuden ja mahdollisten aukkokohtien havaitsemiseen, mikä edellyttää hyvää kuuntelemista.

Väittelyssä asiat kiistelevät, eivät ihmiset. Se on parhaimmillaan älyllistä kilvoittelua argumenteilla.

Suomessa väittelemistä pidetään usein kielteisenä asiana, mutta taitavalla väittelemisellä on myös monia myönteisiä vaikutuksia. On havaittu, että väitteleminen kehittää kykyä hyväksyä erilaisia näkemyksiä. Lisäksi se kehittää kriittistä ajattelua. Väittelytaito pitäisikin nostaa tärkeäksi kansalaistaidoksi. Jokaisen kansalaisen pitäisi osata osallistua julkiseen keskusteluun, ja tämä edellyttää väittelytaitoja: omien ajatusten julki tuontia, niiden puolustamista perustelemalla ja altistamista eriäville näkemyksille. Voittaminen ei ole väittelemisen tavoite muuten kuin väittelykilpailuissa.

 

Työelämässä on hallittava yhä monipuolisempia viestintätaitoja

Julkaistu kirjoittanut Pekka Isotalus

Nykyisin viestintäosaaminen on yhä useammassa työtehtävässä osa ammattitaitoa.

Viestinnän merkitys kasvaa yhteiskunnan eri tasoilla jatkuvasti. Tämän seurauksena myös eri ammateissa on hallittava yhä monipuolisempia viestintätaitoja. Nykyisin viestintäosaaminen on yhä useammassa työtehtävässä osa ammattitaitoa.

Turun Akatemian perustamisesta asti pappiskoulutukseen on kuulunut retoriikan koulutusta. Samoin opettajan ammatti on katsottu perinteisesti sellaiseksi, jossa viestintätaidoilla on keskeinen merkitys.

Etenkin vuorovaikutusosaamisen merkitystä on viime vuosina korostettu. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että lähes kaikkien alojen työpaikkailmoituksissa korostetaan hyvien vuorovaikutustaitojen merkitystä.

Viestinnän koulutusta onkin lisätty ja kehitetty esimerkiksi farmaseuttien, lääkäreiden, juristien ja johtamisen koulutuksessa.

Professioihin liittyvä viestintäosaamisen tutkimus on osoittanut, että viestintätaidot ovat osa ammattitaitoa. Ne eivät ole vain väline työn tekemiseen, vaan ne ovat osa työtä. Hyvään ammatilliseen suoritukseen siis sisältyy se, että siihen kuuluva viestintä toteutuu hyvin.

Joillakin aloilla tämä viestinnällinen murros on vasta tapahtumassa. Se herättää myös vastustusta, sillä muutos tarkoittaa myös ammattitaidon ja sen kriteereiden uudelleen määrittelyä.

Mielipidesivulla on viimeksi vastustettu (HS 11.1.) tutkijan ammatin viestinnällistymistä. Tiedeviestinnästä on kuitenkin tullut kiistämätön osa tutkijan työtä. Tällöin tutkijoilta edellytetään myös riittäviä viestintätaitoja samaan tapaan kuin vieraan kielen taitoja.

Nykyisin viestintäosaaminen ei rajoitu pelkästään puhe- ja kirjoitusviestintään, vaan lisäksi on hallittava viestintä sosiaalisessa mediassa. Moni tuntuu vielä vastustavan sitä, että someviestintä kuuluu omaan työhön. Vastustaminen ei estä muutosta, mutta voi tehdä siitä itselle hankalampaa. Muistuu esimerkiksi mieleen, että 1990-luvulla joissakin ammateissa vaadittiin lisäkorvausta, jos työssä joutuu käyttämään tietokonetta.

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien mielipide-sivulla 15.1.2019

 

Puolueen puheenjohtajan tehtävä: ei mikä tahansa johtajanpesti

Julkaistu kirjoittanut Pekka Isotalus

Puolueen puheenjohtajalta vaaditaan monenlaista osaamista. Muista johtamistehtävistä se eroaa ensisijaisesti työn julkisuuden takia.

Touko Aallon ero vihreiden puheenjohtajan paikalta on herättänyt monenlaista keskustelua. On kiitelty Aallon tapaa tuoda sairautensa esille, pohdittu puolueen puheenjohtajan raskasta tehtävää sekä harmiteltu poliittisen keskustelun kielteisyyttä ja henkilökohtaisuuksiin menemistä. Keskustelu sai myös itseni palaamaan aikaisempaan tutkimusaineistooni.

Politiikan medioitumista käsittelevässä tutkimusprojektissa haastattelimme vuosina 2009-2010 kaikkien eduskuntapuolueiden puheenjohtajia heidän työstään ja suhteestaan mediaan. Puheenjohtajille luvattiin anonyymiys, joten he saattoivat puhua työstään avoimemmin kuin yleensä.

Tässä yhdeksän haastatteluissa esiin noussutta huomiota siitä, millaisena puoluejohtajat itse näkevät työnsä.

  1. Puheenjohtajan tehtävänä on johtaa

Ensimmäinen havainto haastatteluissamme oli, että puheenjohtajat näkivät työnsä enemmän johtamisena kuin miten heidän työtään mediassa kuvataan.

Media näkee puheenjohtajat puolueidensa kärkihahmoina, joiden sanomiset ja tekemiset vaikuttavat vahvasti siihen, mitä puolueesta ajatellaan ja miten puolueen kannatus kehittyy. Puolueiden puheenjohtajien johtamistyötä media ei juurikaan tuo esille, mutta puheenjohtajien itsensä mukaan heidän työssään on paljon samalaista johtamista kuin muillakin aloilla. He puhuivat esimerkiksi johdettavien motivoinnista ja esimerkillä johtamisesta.

  1. Puheenjohtaja on ”puolueen tärkein viestintäväline”

Viestinnän tutkijoina meitä ensisijaisesti kiinnosti puolueiden puheenjohtajien ajatukset viestinnästä ja mediasta. Siksi viestintä- ja mediaosaaminen nousivat haastatteluissa keskeisiksi osaamisalueiksi.

Puheenjohtajilta vaaditaan heidän itsensä mukaan korkeaa ja monipuolista viestintä- ja mediaosaamista. Yksi puheenjohtaja kuvasi tilannette toteamalla roolistaan, että puheenjohtaja on puolueen tärkein viestintäväline.

  1. Julkisuus leimaa kaikkea – hyvässä ja pahassa

Media ja siihen liittyvä julkisuus näytti myös olevan piirre, joka erotti puolueen puheenjohtajan tehtävän muista johtotehtävistä. Politiikan johtajat kohtaavat julkisuutta enemmän kuin minkään muun alan johtajat. Lähes kaikki puheenjohtajien tekemiset ovat julkisuudessa, ja he viestivät kansalaisille ja puolueensa jäsenille median kautta. Lisäksi he osin käyttävät mediaa työnsä tekemisen välineenä.

Puheenjohtajat puhuivat myös paljon siitä, kuinka suojella yksityisyyttään, esimerkiksi perhettään, julkisuudelta. Julkisuuden ulottumista kaikkialle pidettiinkin osin ahdistava tai ainakin vastaan taisteltavana ilmiönä.

  1. Aina pitää olla tavoitettavissa

Kaikkein kielteisimmin puheenjohtajat puhuivat jatkuvasta tavoitettavuudesta. Heistä oli rasittavaa, että jatkuvasti pitää olla etenkin median tavoitettavissa ja aina juuri puheenjohtajalta halutaan mielipide joka asiaan.

Tilannetta kuvattiin jopa sellaiseksi, että tavoitettavissa pitää olla 24/7 ja jo kahden viikon lomaa vuodessa saatetaan paheksua.

  1. Painetta täytyy sietää

Erikseen puheenjohtajat korostivat haastatteluissa tehtävänsä vaatimaa paineensietokykyä, sillä kritiikkiä tulee helposti, ja jatkuva julkisuus on stressaavaa.

Puheenjohtajat toivat esiin johtajille tutun ongelman: liian paljon töitä ja liian vähän aikaa. Yksi puolueen puheenjohtaja kuvasi tehtävää jopa ”paskaduuniksi”, koska joutuu olemaan koko ajan silmätikkuna ja lisäksi vaivaa jatkuva riittämättömyyden tunne.

  1. Jääräpäisyyttä ja rohkeutta tarvitaan

Puheenjohtajat katsoivat, että puolueen johtamiseen tarvitaan määrätietoisuutta. Puheenjohtajan on tiedettävä, mitä haluaa, ja oltava valmis ajamaan sitä jopa jääräpäisesti. Puheenjohtajalta edellytetään siis myös rohkeutta tehdä asioita päämääränsä hyväksi.

  1. Tavoitteena maailman parantaminen

Julkisuuden valokeilan lisäksi toinen seikka, jossa puolueiden puheenjohtajat eroavat selvästi useimmista johtajista, on tehtävän vaatima ideologisuus. He katsoivat olevansa arvoväritteisiä ja arvolatautuneita johtajia, joilla täytyy olla kyky sytyttää liekki muissa.

Ideologisuus ilmeni monissa kohdin haastatteluja, ja esimerkiksi itselläni mielikuva puolueiden puheenjohtajista koheni haastattelujen myötä, sillä vakuutuin, että he ovat tehtävässään ennemminkin parantaakseen maailmaa kuin muista syistä.

  1. Asiasisällöt on omaksuttava nopeasti

Asiaosaamista puheenjohtajat painottivat myös. Asioiden todettiin olevan yhä monimutkaisempia, eikä niihin perehtymiseen tuntunut olevan riittävästi aikaa. Asiaosaamisella tarkoitettiin sisältöjen hallintaa ja kokonaisvaltaista asioiden ymmärtämistä.

Käytännössä puheenjohtajat kuvasivat esimerkiksi tilanteita, joissa kokoushuoneesta tullessa toimittaja saattaa odottaa oven ulkopuolella ja tivata mielipidettä mistä tahansa asiasta.

  1. Puheenjohtajuus ammattina

Kiinnostavaa on, että puheenjohtajat puhuivat työstään ammattina. Muodollista koulutusta poliitikon ammattiin ei ole. Väitän kuitenkin, että akateeminen koulutus auttaa. Se antaa alasta riippumatta sellaisia valmiuksia, esimerkiksi oppimaan oppimisen, itsensä johtamisen ja ajattelun taitoja, joilla tehtävässä pärjää ja sitä myötä jaksaa parhaiten.

Helpolla puheenjohtajat eivät pääse

Kaikki johtajat tarvitsevat tietenkin monenlaisia taitoja ja joutuvat usein vaativiin tilanteisiin. Johtajana pärjäämisessä ei ole niinkään kyse luonteenpiirteistä vaan osaamisesta. Pärjätäkseen puoluejohtajat tarvitsevat tietoja ja taitoja johtamisesta, politiikan asiakysymyksistä ja viestinnästä.

Muista johtajista politiikan johtajien työn erottaa sen julkisuus, mikä tuo runsaasti lisäpaineita työhön. Myös työn ideologisuus erottaa puolueen johtamisen useimmista muista johtotehtävistä.

Turhan helpolla media ja me kansalaiset emme näytä heitä päästävän. Touko Aallon tapaus on hyvä muistutus siitä, kuinka vaativaa puolueen johtaminen voi olla. Tästä huolimatta jokaisen puolueen puheenjohtajuutta tavoittelevan pitäisi ymmärtää, millaisiin saappaisiin on astumassa.

Kyseinen tutkimuksen tuloksista on kerrottu myös seuraavissajulkaisuissa:

 Isotalus, P. 2017. Mediapoliitikko. Helsinki: Gaudeamus.

Isotalus P. & Almonkari M. 2014. Mediatization and political leadership: Perspectives of the Finnish newspapers and party leaders. Journalism Studies 15 (3), 289-303.

 Almonkari, M. & Isotalus, P. 2012. Two perspectives on the communication skills of political leaders. International Journal of Strategic Communication 6 (3), 246-267.

Isotalus, P. & Almonkari M. 2011. Current trends in political communication and criteria for political leaders: Percpectives of Finnish press and party leaders. In E. De Blasio, M. Hibberd & M. Sorice (eds.) Leadership and new trends in political communication. Roma: Luiss, Centre for Media and Communication Studies Massimo Baldini, p. 111-122.

Kuva: jannoon028 / Freepik

 

 

 

 

 

 

 

Kuusi syytä, miksi asiantuntijan kannattaa olla Twitterissä

Julkaistu kirjoittanut Pekka Isotalus

Osallistumista, tiedon jakamista, keskustelua ja kuuntelua. Kysyin Twitterissä, miksi asiantuntijan kannattaa käyttää Twitteriä. Vastausten määrä yllätti.

Maaliskuun puolivälissä pidin kollegoilleni kurssia Twitterin käytöstä. Päivää ennen kurssia lähetin seuraavan tviitin: ”Pidän huomenna kollegoille kurssin: Twitterin käyttö opetuksessa ja tutkimuksessa. Mikä sinun mielestäsi tärkein syy, miksi yliopiston asiantuntijoiden kannattaa käyttää Twitteriä?”

Arvasin, että Twitterin käyttäjät tarttuvat kysymykseeni innolla. Silti yllätyin, sillä sain kysymykseeni lähes sata vastausta parin vuorokauden sisällä. Vastaukset olivat erinomaisia ja monilla omiin kokemuksiin pohjautuvia. Syitä tuli laidasta laitaan.

Tiivistin vastauksista muutaman tärkeimmän syyn sille, miksi asiantuntijoiden kannattaa olla mukana Twitter-viestinnässä.

1. Itsensä ja asiantuntemuksensa tunnetuksi tekeminen

Kaikkein useimmin mainittiin, että tutkijan kannattaa kertoa itsestään ja omasta tutkimuksestaan. Monessa tviitissä tilannetta kuvattiin niin, ettei sitä kukaan tee tutkijan puolesta. Todettiin myös, että Twitterissä voi rakentaa omaa brändiään ja tuoda näkyväksi asiantuntemustaan. Kysyttiin myös, miten joku uskaltaa olla poissa Twitteristä.

Omasta asiantuntemuksestaan kertominen katsottiin sekä velvollisuudeksi että mahdollisuudeksi. Tutkijan tehtävään katsottiin kuuluvan omasta tutkimuksestaan tiedottaminen ja myös sen popularisointi. Toisaalta ajateltiin, että Twitter on mitä parhain väylä levittää tietoa omasta tutkimuksestaan.

Tutkija Harry Lunabba (@HarryLunabba) tiivisti oman ajatuksensa tviittiinsä seuraavasti: ”Jos ei itse nosta omaa tutkimustaan keskusteluun niin ei sitä kukaan muukaan tee. Kammiossa ajatteleminen on tylsää ja tehotonta.”

2. Tiedon jakaminen ja saaminen

Oman asiantuntemuksen jakamisen rinnalle moni nosti Twitterin käytön syyksi myös tiedon saamisen. Usein Twitteriä ajatellaan yksipuolisesti tiedottamisen paikkana, mutta moni korosti sitä, että sieltä myös saa tietoa ja ideoita.

Esimerkiksi Aarne Granlund (@Aarneclimate) kertoi ilmastoasiantuntijoiden tiedonvaihdosta ja nosti samalla esiin Twitterin kansainvälisyyden: ”Vaikuttamisen ja tietojen vaihdon väline, maailman johtavien asiantuntijoiden tapaaminen helppoa. Väittelyt ja kannanotot voi linkittää dataan ja tutkimukseen. Parasta asiantuntemusta ja syvällistä analyysiä ajankohtaisista asioista. Ilmastoväellä tiivis yhteisö.”

Vuorostaan viestinnän asiantuntija Satu Tähtinen (@SatuTahtinen) toi tutkimustiedon vastaanottajien näkökulman keskusteluun: ”Saadakseen lukijoita ja näkyvyyttä omalle tutkimukselleen ja työlleen. Lähes kaikki ne väikkärit, joita olen päätynyt lukemaan viime vuosina kehittyäkseni ammatillisesti, ovat sellaisia, joihin on linkitetty Twitterissä.”

3. Keskusteluun osallistuminen

Koko viestiketjun suosituimman tviitin lähetti Nordean ekonomisti Olli Kärkkäinen (@OlliKarkkainen): ”Oma näkemykseni: Somessa toimiminen on asiantuntijalle palvelutehtävä. Jos asiantuntijat eivät ole mukana some-keskusteluissa, keskustelun käyvät muut kuin asiantuntijat.”

Tviitti kiteyttää monen ajatuksen siitä, että Twitter on nimenomaan paikka keskustelulle ja että asiantuntijalla on erityinen rooli tässä keskustelussa. Monessa muussakin tviitissä korostettiin sitä, että tutkijoiden pitää olla mukana yhteiskunnallisessa keskustelussa ja että juuri Twitter on hyvä paikka siihen.

Keskusteluun osallistumista kuvattiin useilla eri sanoilla. Paljon puhuttiin vuorovaikutuksesta. Tviiteistä heijastui ajatus, että Twitterissä tutkijan on helppo olla vuorovaikutuksessa eri tahojen kanssa. Siellä saa yhteyden päättäjiin, kollegoihin, opiskelijoihin, muiden alojen asiantuntijoihin tai jopa oman kuplan ulkopuolelle ja suureen yleisöön.

Paljon puhuttiin myös mahdollisuudesta rakentaa verkostoa Twitterissä. Vuorovaikutuksen kautta Twitterissä voi tutustua uusiin ihmisiin ja näin hyödyntää siellä olevaa asiantuntijaverkostoa keskusteluihin. Tviittini synnyttämä viestiketjukin on yhden verkoston viestinnän tulos, josta tutkija Matti Välimäki (@mtaval) totesi näin: ”Mahdollisuus mm. tämän ketjun kaltaiseen joukkoistettuun pohdintaan.”

4. Kuunteleminen

Osa sosiaalisen median tutkijoista on sitä mieltä, että termi kuunteleminen kuvaa paremmin kuin seuraaminen sosiaalisen median viestinnän vastaanottoa. Osa Twitterinkin käyttäjistä mieluummin kuuntelee muiden tviittauksia kuin itse osallistuu keskusteluun.

Kuunteleminen todettiin ylipäänsä tärkeäksi syyksi olla Twitterissä. Dekaani Antti Lönqvist (@ALonnq)) tviittasi: ”Tilannekuvan rakentaminen siitä, mitä kaikkea on meneillään ja mitä muut ovat tekemässä; ja toisinpäin: tiedon jakaminen omassa työyhteisössä ja sidosryhmille omasta tekemisestä, tärkeistä tapahtumista jne. ”If it’s not on Twitter, does it even exist?” ;)”

 Oheisessa tviitissä puhutaan tilannekuvan rakentamisesta. Puhuttiin myös mielipiteiden kartoittamisesta tai asioiden haistelusta. Joka tapauksessa kyse on siitä, että seuraamalla tviittivirtaa voidaan päästä perille, mitä oman verkoston mielessä liikkuu tai mistä laajemmin keskustellaan. Siis kuunnella Twitter-keskustelua.

5. Media

Eri sidosryhmistä moni nosti erikseen median. Tutkimuksetkin kertovat, että Twitterissä on paljon median edustajia, joten heitä tavoittaa hyvin sen kautta. Omasta osaamisestaan ja tutkimuksestaan kertominen Twitterissä oli monien mielestä hyvä keino tuoda omaa asiantuntemustaan median tietoon.

Myös moni toimittaja kommentoi viestiketjua korostaen, että Twitter on heille tärkeä tietolähde. Yleisradion toimittaja Kai Jaskari (@KaiJaskari) vastasi tviittini näin: ”Meillä toimittajilla on pohjaton tarve löytää tutkijoita ja muita asiantuntijoita, joilla toivottavasti on tarve tuoda tutkimustietoa esille suurelle yleisölle. Mediasta toiseen kiertävät joka asian kommentoijat voivat hyvin täyttää roolinsa, mutta on raikasta löytää myös muita.”

6. Hauskuus

Toimittaja Salla Vuorikoski (@svuorikoski) sen kiteytti: ”Se on hauskaa.” Samaan ajatukseen olin ajatellut koko koulutuksenikin päättää.

 * * * *

Sosiaalisen median viestintä vanhenee nopeasti. Yhden tviitin eliniäksi on sanottu muutamaa minuuttia, mikä tarkoittaa sitä, että sitä vanhempia tviittejä harva enää huomaa. Kysymykseni synnyttämä tviittiketju  oli erinomainen. Moni vastaaja onnistui tiivistämään ajatuksensa oivallisesti ja keräsi suuren määrän tykkäyksiä. Päivien ja viikkojen jälkeen tätä ketjua on enää vaikea ainakaan vahingossa löytää Twitterin kätköistä, mutta toivottavasti blogini sisältää mahdollisimman monen vastaajan ajatuksen syistä olla Twitterissä.

Johtaja, virittäydy vuorovaikutukseen!

Julkaistu kirjoittanut Pekka Isotalus

Maailma muuttuu, ja vuorovaikutus valtaa alaa. Ennen yliopistossa saattoi pitää luentosarjan, jossa professori sai puhua tuntikausia. Kukaan ei kaivannut keskustelua. Nyt yliopistoissa on suorastaan syntiä luennoida ilman opiskelijoiden osallistamista ja vuorovaikutusta.

Ennen poliitikkojen kanssa pääsi juttusille turuilla ja toreilla lähinnä vaalikampanjoiden aikana. Nykyisin poliitikkojen odotetaan olevan somessa jatkuvasti valmiita vuorovaikutukseen kansalaisten kanssa.

Entisaikojen johtajaa kuvaillaan usein sellaiseksi, joka jakeli määräyksiään omasta nurkkahuoneestaan. Tänä päivänä johtajan odotetaan rakentavan vuorovaikutuksella kumppanuutta johdettaviinsa. Päätöksiä ei pidä tehdä yksin, vaan keskustellen.

On ajan henki, että vuorovaikutusta odotetaan kaikkialla. Vuorovaikutus nähdään myös vahvasti myönteisesti latautuneena käsitteenä. Usein erehdytään jopa ajattelemaan, että mitä enemmän vuorovaikutusta sitä parempi.

Nykyinen Y-sukupolvi on astunut työelämään ja odottaa kaikkialla vuorovaikutusta – kouluissa, työpaikoilla ja kunnallisdemokratiassa. He ovat tottuneet vuorovaikutukseen ja ovat myös halukkaita siihen. Yksisuuntainen viestintä ei toimi heidän kanssaan, vaan on päästävä osallistumaan.

Vuorovaikutus on johtamisen peruselementti, sillä on mahdotonta olla johtaja ilman vuorovaikutusta johdettavien kanssa. Kaikki ymmärrämme, että vuorovaikutusta tarvitaan kasvokkaisissa palavereissa, neuvotteluissa ja kehityskeskusteluissa. Nykyisin johtajan vuorovaikutus ei kuitenkaan enää rajoitu kasvokkaisviestintään, vaan se on yhä useammin myös digitaalista.

Osa iäkkäämmistä johtajista on solahtanut varsin hyvin digimaailmaan, ja vuorovaikutus sujuu sekä organisaation sisäisessä somessa – esimerkiksi intrassa, Yammerissa tai Slackissa – että ulkoisessa somessa kuten Twitterissä ja Facebookissa. Aika paljon näyttää kuitenkin edelleen olevan johtajia, jotka ovat hämillään siitä, millaista viestinnän pitäisi nyt digimurroksen aikana olla.

Johtajien edustus somessa on vielä ohut, joten siellä onkin vielä helppo erottautua ja rakentaa brändiä. Edelleen kunnanjohtajakin saattaa päästä otsikoihin pelkästään olemalla aktiivinen somessa.

Sosiaaliseen mediaan ei riitä, että yksisuuntaisesti tiedottaa asioista, vaan parhaat tulokset saavutetaan, jos johtajakin altistaa itsensä vuorovaikutukseen. Vuorovaikutuksen edellytys on kuunteleminen. Kuunteleminen on joka tilanteessa vaikeaa, mutta erityisesti sitä pitää miettiä digitaalisessa viestinnässä.

Digitaalinen viestintä on useimmiten myös tekstimuotoista, joten siitä saattaa tulla helposti paperinmakuista. Siksi onkin tärkeää, että aito ihminen välittyy viestien kautta. Viesteissä täytyy olla näkemyksiä, mielipiteitä, tunteita tai omia kokemuksia. Täysin hajuton ja mauton viestijä ei pärjää sosiaalisessa mediassa.

Kaikki tutkimustieto viittaa siihen, että johtajan pitää olla suunnannäyttäjä myös vuorovaikutuksen rakentamisessa. Johtajan omalla viestintäkäyttämisellä on suuri vaikutus siihen, millaiseksi koko organisaatiokulttuuri muotoutuu. Suunnannäyttäjän rooli on otettava myös digitaalisessa vuorovaikutuksessa. Esimerkiksi Pekka Sauri osoitti Helsingin kaupunginjohtajana tuhansille helsinkiläisille, miten Twitterissä voi edistää kaupungin asioita ja tuoda kaupungin kehittymistä ja sen henkilöstön tekemää työtä näkyväksi.

Julkisella puolella on vielä kirittävää siihen nähden, kuinka ketterästi monet yritysjohtajat jo rakentavat hyvin valmennetuilla (some)vuorovaikutustaidoillaan kumppanuutta sidosryhmiensä kanssa.

Kiriminen kannattaa. Sinunkin kuntaasi koskevista asioista käydään jo somessa keskusteluja. Miksi et osallistuisi niihin ja miettisi myös uudenlaisia tapoja osallistaa kuntalaisia asuinpaikkaansa koskevaan vuorovaikutukseen?

Kolumni on julkaistu Kuntalehdessä 3/2018.

Toista kautta tavoittelemassa – kuka uskaltaa haastaa istuvan presidentin?

Julkaistu kirjoittanut Pekka Isotalus

Ensi vuoden alussa Suomessa äänestetään presidentinvaaleissa. Ehdokkaita on jo nyt mukana seitsemän, joista yksi on nykyinen presidenttimme Sauli Niinistö. Viimeksi istuva presidentti oli ehdolla vuoden 2006 vaaleissa. Mikä nykyistä ja tuolloista tilannetta yhdistää ja mikä erottaa? Entä onko Niinistön voitto jo varma?

Presidentinvaalikampanja on lähtenyt liikkeelle varsin laiskasti. Viime kesänä nähtiin ensimmäinen ehdokkaiden välinen keskustelu, mutta tuolloinkin keskustelemassa oli vain osa ehdokkaista. Ihmetystä herättikin, milloin ja miten istuva presidentti Sauli Niinistö aikoo astua muiden ehdokkaiden kanssa samalle viivalle.

Niinistö ilmoitti, että hän osallistuu ensimmäiseen ehdokkaiden yhteiseen keskusteluun lokakuun lopussa. Ihmettelyt myöhäisestä ajankohdasta hän kuittasi sanomalla, että silloinkin hän aloittaa kampanjansa aiemmin kuin Tarja Halonen vuonna 2005 tämän pyrkiessä toiselle kaudelle.

Meneillään olevaa vaalikampanjaa onkin monessa yhteydessä verrattu vuoden 2006 presidentinvaaleja edeltäneeseen kampanjaan, koska silloin istuva presidentti oli viimeksi ehdokkaana ja pyrki toiselle kaudelle. Tuolloin presidentti Tarja Halosen pahin vastustajansa oli juuri Sauli Niinistö.

Ennen vuoden 2006 vaaleja seurasin kahden vuoden ajan kampanjan etenemistä. Lopputuloksena kirjoitin artikkelin Presidentinvaalien 2006 juonenkäänteet ja kampanjan ominaispiirteet.

Vertaan tässä blogikirjoituksessani nyt käytävää keskustelua havaintoihini vuoden 2006 kampanjasta.

Mikä lähtökohtia yhdistää ja erottaa?

Vuoden 2006 ja 2018 vaalikampanjoita yhdistää yksi kiinnostava yksityiskohta: Matti Vanhanen ja Keskusta käynnistivät sekä silloin että nyt keskustelun presidenttiehdokkaista.

Huhtikuussa 2004 Matti Vanhanen Keskustan puheenjohtajana sanoi puolueensa kokouksessa, että keskusta aikoo asettaa oman ehdokkaan presidentinvaaleihin. Ehdokas oli lopulta itse Matti Vanhanen. Nyt sama kuvio toistui. Keskusta ilmoitti jo vuoden 2016 puolella, että se aikoo asettaa oman presidenttiehdokkaan, ja Matti Vanhanen ilmoitti ensimmäisenä olevansa kiinnostunut ehdokkuudesta.

Keskeinen ero kampanjoiden välillä on se, että keskustelu vuoden 2006 presidentinvaaleista käynnistyi kritiikillä presidentti Tarja Halosta kohtaan. Meneillään olevan kampanjan aikana presidentti Niinistön toimintaa ei ole vielä juurikaan kritisoitu. Jo alkusyksynä 2005 muut ehdokkaat kritisoivat ja haastoivat istuvaa presidenttiä mediassa. Toistaiseksi nykyiset ehdokkaat eivät ole vielä juuri lainkaan haastaneet Niinistöä.

Myönteisenä kehityksenä voi pitää sitä, että tänä vuonna ei ole juuri nähty negatiivista kampanjointia eikä perätöntä ehdokkaiden mustamaalaamista. Tammikuun 2006 vaaleja edeltävänä kesänä julkisuudessa kiersi kielteisiä huhuja useammastakin ehdokkaasta. Eniten julkisuutta sai Matti Vanhaseen kohdistunut ja perättömäksi paljastunut uutinen naisseikkailusta.

Mistä kampanjointi alkaa?

 Viime talvena ja keväänä odotettiin kiihkeästi Niinistön ilmoitusta siitä, aikooko hän asettua ehdokkaaksi vai ei. Media spekuloi kärsimättömästi, että miksi Niinistö ei jo kerro aikeistaan. Samanlaista keskustelua käytiin myös keväällä 2005, kun odotettiin Tarja Halosen ilmoitusta ehdokkuudesta. Halonen ilmoitti 19. toukokuuta lähtevänsä ehdolle, Niinistö vain hieman lähempänä vaaleja, 29. toukokuuta.

Ennen Niinistön ilmoitusta keskusteltiin siitä, viittaako hänen toimintansa jo kampanjointiin. Kaikkea hänen toimiinsa nähtiin jo leimaavan kampanjoinnin sävy. Samoin oli Halosen kohdalla. Hän esimerkiksi teki presidenttinä maakuntamatkoja, joita osa piti jo kampanjointina. Halonen itse kielsi kampanjoinnin ja kertoi hoitavansa vain presidentin tehtäviä – samoin kuin Niinistö nyt.

Molempien kampanjoiden yhteydessä julkisuudessa on käyty keskustelua siitä, mikä on sopivan pituinen kampanja ja milloin istuvan presidentin pitäisi alkaa kampanjoida muiden ehdokkaiden mukana. Tänä vuonna presidenttiehdokkaat vasta hiljalleen käynnistävät kampanjoitaan. Kampanjat eivät vielä juurikaan näy mediassa. Ennen vuoden 2006 vaaleja tähän aikaa vuodesta mediassa jo esiteltiin ehdokkaiden verkkosivuja ja kampanjatuotteita. Myös sisällöllistä keskustelua käytiin ehdokkaiden välillä esimerkiksi turvallisuusvajeesta.

Niinistö aikoo osallistua ensimmäiseen keskusteluun muiden ehdokkaiden kanssa lokakuun lopussa. Kampanjoinnin hän on kertonut aloittavansa itsenäisyyspäivän tienoilla.

Jos ensimmäinen ehdokkaiden keskinäinen keskustelu todella toteutuu lokakuussa, ollaan hieman edellä vuoden 2005 vaalikamppailun aikataulua. Tarja Halonen toisaalta aloitti virallisesti kampanjansa aikanaan 19. marraskuuta. Niinistön virallinen kampanjastartti sijoittuu vähän myöhäisemmäksi. Toisaalta vaalitkin pidetään ensi vuonna kaksi viikkoa myöhemmin kuin vuonna 2006. 

Voiko presidentin kannatus taittua? 

Tämänhetkistä keskustelua presidentinvaaleista leimaa keskustelu siitä, kuinka ylivoimaisesti Niinistö voittaa vaalit – vai voittaako sittenkään. Tämäkään ei ole uutta, sillä samanlaista keskustelua käytiin Halosesta.

Vielä vuosi ennen presidentinvaaleja Tarja Halosen uudelleenvalintaa pidettiin varmana. Häntä pidettiin ylivoimaisena ehdokkaana. Esimerkiksi entinen pääministeri ja presidenttiehdokkaana ollut Harri Holkeri piti kirjoituksessaan Tarja Halosen valintaa niin varmana, ettei kenenkään järkevän henkilön kannattaisi ryhtyä hänen vastaehdokkaakseen.

Koko vuoden 2006 vaaleja edeltävän syksyn ajan gallupit ennustivat Haloselle varmaa voittoa. Jännittävintä gallupeissa olikin se, tulisiko toiseksi Matti Vanhanen vai Sauli Niinistö.

Keskustelua käytiin myös siitä, voittaako Halonen vaalit jo ensimmäisellä kierroksella, kuten gallupit vahvasti antoivat ymmärtää. Vaalituloksen julkistamiseen saakka oli epävarmaa, tuleeko toista kierrosta vai ei.

Vielä ihan viimeisessä gallupissa, jonka Yleisradio teetti Taloustutkimuksella vain muutamaa päivää ennen vaaleja, ehdokkaiden väliset erot olivat yllättävän suuria. Tarja Halosen kannatus oli 52 %, Sauli Niinistön 20 % ja Matti Vanhasen 18 %. Tosin 29 prosenttia vastaajista ei osannut tai halunnut kertoa kantaansa.

Lopulta Halonen sai ensimmäisellä kierroksella 46,3 % ja Niinistö 24 % äänistä. Toinen kierros siis järjestettiin, ja siitä tuli paljon odotettua jännittävämpi.

Jo neljä päivää vaalien jälkeen Helsingin Sanomat julkaisi gallupin, jonka mukaan Halosta kannatti 53 prosenttia ja Niinistöä 47 prosenttia äänestäjistä. Halosen ylivoima oli siis muutamassa päivässä sulanut ja Niinistö kirinyt ihan hänen kantaansa.

Vaalien toista kierrosta pidettiin hyvin jännittävänä ja yllättävän tasaväkisenä. Vaalien lopputuloksesta ei voinut olla varma ennen kuin äänet oli laskettu. Lopulta Niinistö keräsi 48,2 prosenttia äänistä, kun Halonen vei voiton 51,8 prosentin äänisaaliillaan.

Halosen ylivoiman kääntyminen varsin niukkaan vaalivoittoon osoittaa, että vaikka Niinistö vaikuttaa tällä hetkellä voittamattomalta, saattaa suosiossa tapahtua yllättäviä käänteitä vielä ennen vaalipäivää.

Kuka haastaa presidenttiä?

Koko Tarja Halosen presidentinkauden ajan hänen toimintaansa arvioitiin kriittisemmin kuin Niinistöä on arvioitu. Jo vaaleja edeltävänä syksynä toiset ehdokkaat haastoivat Halosta paljon selvemmin kuin kukaan haastaa nyt Niinistöä. Halosen ensisijainen haastaja vuoden 2006 vaalien yhteydessä oli juuri Niinistö.

Ensimmäinen television vaalikeskustelu ehdokkaiden kesken käytiin joulukuun alussa 2005. Tuossa keskustelussa päällimmäiseksi nousi esiin se, kuinka suoraan Niinistö haastoi istuvan presidentin. Pidettiin ennennäkemättömänä, että presidenttiä kohtaan esitettiin niin suoraa kritiikkiä.

Nähtäväksi jääkin, uskaltaako kukaan nykyisistä ehdokkaista yhtä suoraan haastaa nykyistä istuvaa presidenttiä kuin mitä Niinistö itse teki kaksitoista vuotta sitten.

* * *

Tarkemmin näitä vuoden 2006 presidentinvaalikampanjan vaiheita, piirteitä ja tuloksia voi palauttaa mieleensä kirjasta: Isotalus, Pekka & Borg, Sami (toim.), 2006. Presidentinvaalit 2006. Helsinki: WSOY.

file (kopio)

Kolme keinoa tasokkaampaa kansalaiskeskusteluun somessa

Julkaistu kirjoittanut Pekka Isotalus

Sosiaalisessa mediassa käytävää keskustelua moititaan välillä turhaankin sen kärkevyydestä. Silti on totta, että sanailu somessa kulminoituu usein kinasteluksi, toisen solvaamiseksi, tahalliseksi ymmärtämättömyydeksi ja jopa aggressiiviseksi kielenkäytöksi. Kokosin kolme keinoa somekeskustelun kehittämiseksi.

Toukokuun lopussa Voima-lehden kustantaja istutti minut ja toimittaja Johanna Korhosen pohtimaan Maailma kylässä -festivaaleilla, mikä mediaa riivaa. Me molemmat olimme hieman aiemmin julkaisseet aihetta liippaavat kirjat, minä Mediapoliitikon ja Korhonen Mikä niitä riivaa? –kirjan.

Korhonen pohtii kirjassaan suomalaisen julkisen keskustelun tilaa sekä mahdollisuuksia sen kehittämiseen. Lähtökohtana hänellä on yhdysvaltalaisen kognitiotieteen ja lingvistiikan professorin George Lakoffin ajatukset.

Korhosen kirja sai minut pohtimaan, miten somessa käytävää julkista keskustelua voitaisiin kehittää. Tiivistin vastaukseni kolmeen hyvin yksinkertaiseen pääkohtaan:

  1. Some-keskusteluihin tarvitaan tavallisia suomalaisia

Vaikka yhä useampi suomalainen on somessa, siellä yhteiskunnallista keskustelua käyvien joukko on varsin pieni. Facebook kuuluu monen arkeen, mutta useille sen käyttö perustuu enemmän yksityiselämän kysymyksiin kuin varsinaiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun. Lisäksi Facebookissa keskustelua käydään ensisijaisesti ”kavereiden” kesken.

Julkisuutensa ja alhaisen vuorovaikutuskynnyksen ansiosta Twitter olisi erinomainen paikka julkiselle keskustelulle. Tällä hetkellä Twitterissä viestii viikoittain kuitenkin vain noin 50 000 suomalaista. Heistä huomattavan suuri osa on yhteiskunnan päättävissä asemissa olevia ja viestintäalan edustajia, minkä seurauksena Twitteriä pidetään hieman elitistisenä. Twitterin keskustelut kaipaavatkin enemmän tavallisia kansalaisia osallistumaan niihin.

Tavallisten kansalaisten vähäisen määrän ja hiljaisuuden takia trollit, kärjekkäät aktivistit ja muut äkkiväärät keskustelijat pääsevät hyvin esille ja jopa dominoimaan keskusteluja. Jos asiallisia keskustelijoita olisi enemmän, häiriköt hukkuisivat paremmin suureen massaan. Siksi suomalaisten pitäisi enemmän osallistua julkiseen keskusteluun somessa.

  1. Päättäjien on näytettävä esimerkkiä.

 Organisaatioissa on havaittu, että työntekijöitä on joskus vaikeaa saada keskustelemaan työpaikkansa keskeisistä kysymyksistä organisaation sisäisissä ja kaikille avoimissa somekanavissa. Monet esimerkit ja tutkimukset osoittavat, että parhaiten tällainen uudenlainen keskustelu omaksutaan läpi organisaation, jos johto on siinä mukana ja jopa näyttämässä esimerkkiä.

Uskon saman pätevän demokratiaankin. Jotta kansalaiset saataisiin oikeasti keskustelemaan somessa yhteiskunnallisista kysymyksistä, päättäjien pitää näyttää esimerkkiä. Poliitikkojen ja johtavassa asemassa olevien olisikin syytä olla tässä keskustelussa edelläkävijöinä.

Nyt näin ei ole. Tutkimukset osoittavat, että poliitikot keskustelevat somessa niukasti. Vaikka keskustelevuus on lisääntynyt ja Suomessakin on muutamia loistavia esimerkkejä, niin aktiivisia keskustelijoita päättäjissä on hämmästyttävän vähän. Useimmat heistä käyttävät somea edelleen enemmän tiedottamiseen kuin keskustelemiseen.

Päättäjien osallistuminen julkiseen vuorovaikutuksen on kuitenkin edellytys, jotta suurempi osa kansalaisistakin saadaan keskusteluun mukaan.

  1. Väittelytaitoja pitää kehittää.

Kun keskustellaan yhteiskunnallisista ja poliittisista kysymyksistä, näkemyksiä on yleensä useita. Näin pitääkin olla, sillä yhden mielipiteen yhteiskuntia ei halua kukaan, ja politiikassa on aina olemassa vähintään kaksi vaihtoehtoista ratkaisua.

Yhteiskunnallisessa keskustelussa ei olekaan tarkoituksenmukaista pyrkiä harmoniaan ja selkeään yhteisymmärrykseen. Sen sijaan asioista voidaan väitellä rakentavasti ja pyrkiä siihen, että paras argumentti löytyy.

Näkemykseni alan asiantuntija on, että Suomessa väittelytaito ei ole yleisesti arvossaan eikä sitä harjoitella tarpeeksi. Yhdysvalloissa viestinnän asiantuntijat ovat alkaneet puhua väittelytaidosta jo keskeisenä kansalaistaitona, jonka pitäisi kuulua jokaisen valmiuksiin.

Väittelytaito ei tarkoita sujuvaa sanailua ja kekseliäitä heittoja, vaan tavoitteena on kehittää kykyä perustella omia näkemyksiä, kuunnella kriittisesti toisen näkemyksiä, ymmärtää ne ja pyrkiä sitten kehittämään niin vahvoja perusteluja, että toisen väitteet kumoutuvat. Väitteet perusteluineen kiistelevät, eivät henkilöt.

Jos suomalaiset eivät osaa väitellä kasvotusten, on turhaa odottaa, että osaaminen jotenkin yllättäen pulpahtaisi esiin somessa. Siksi väittelytaitoja pitäisi opettaa nykyistä enemmän ja laajemmin. Olisi hyvä kehittää väittelytaidon opetusta, sillä se kehittää kuuntelemista, argumentointia, kriittistä ajattelua ja erilaisten näkemysten hyväksymistä. Näitä kaikkea tarvitaan erittäin paljon myös somekeskusteluissa.

On tärkeää, että mahdollisimman moni osallistuu myös sosiaalisessa mediassa julkiseen keskusteluun. Toivottavasti kukaan ei pääse sanomaan, että suomalaiset vaikenevat kahdella tavalla – kasvotusten ja sosiaalisessa mediassa.

 

 

Puheenjohtajien seitsemän minuuttia ja puhetaidon ABC

Julkaistu kirjoittanut Pekka Isotalus

Kuntavaalien alla Yleisradio antoi Puoluepäivä-ohjelmassa jokaiselle eduskuntapuolueen puheenjohtajalla mahdollisuuden pitää seitsemän minuutin puheen televisiossa. Mielestäni se oli hieno tapa tuoda esiin puhetaidon merkitystä politiikassa. Lisäksi se antoi puolueen puheenjohtajalle mahdollisuuden puhua parhaaseen katseluaikaan useita minuutteja valmistellusti ja ilman toimittajan keskeytyksiä.

Puheenjohtajilla olisi ollut loistava mahdollisuus kertoa äänestäjille jotakin uutta, ravistella vaalien asialistaa tai innostaa kansalaisia uusilla tavoilla. Vaikka puheenjohtajat olivat selvästi valmistautuneet puheisiinsa, niin rima oli asetettu tätä matalammalle, ja puheet olivat pitkälti tuttujen vaaliteemojen toistoa.

Nyt, kun puheet on pidetty, on hyvä hetki tarkastella, mitä puhetaidon peruskysymyksiä puheet toivat esiin.

A. Puheen lähtökohta on aina se, kenelle puhutaan.

Yleisö määrittää sen, mitä sisältöjä puheeseen kannattaa valita, miten omia asioita kannattaa perustella ja millaiset esimerkit ovat tehokkaita.

Puolueiden puheenjohtajat olivat hankalassa tilanteessa sen suhteen, kenelle puhe kohdistetaan. Studiossa oli yleisönä kunkin puolueen omia kannattajia, mutta televisiosta puhetta katsoi kannattajien lisäksi muunlaisia äänestäjiä, myös niitä tärkeitä epävarmoja äänestäjiä.

Suurin osa puheenjohtajista tuntui puhuvan ensisijaisesti studiossa oleville kannattajille, sillä argumentointi oli lähinnä yksisuuntaista: kerrottiin puolueen hyvistä pyrkimyksistä ja arvoista. Sen sijaan epävarma äänestäjä olisi kaivannut enemmän kaksisuuntaista argumentointia, jolloin puheenjohtaja olisi voinut puheessaan torjua äänestäjän mielessä olevia vastaväitteitä tai epäilyksiä.

Hämmentävä tilanne kuului myös kuulijoiden puhutteluissa, joita puheenjohtajilla oli kovin monenlaisia: hyvät ystävät, kuulijat, kuntalaiset, suomalaiset ja katsojat. Selvästi eniten puheenjohtajat puhuivat lapsiperheitä koskevista teemoista, mutta kaikki pyrkivät sisällyttämään puheisiinsa myös vanhuksia ja nuoria koskevia asioita.

Vaarana on, että kun puhuu kaikille, niin puhe ei kohdennu kenellekään.

B. Rakenne ja havainnollistaminen ovat puheessa keskeisiä.

Puheenjohtajat ovat selvästi kokeneita ja keskimääräistä parempia puhujia. Puheissa olisi kuitenkin ollut selvästi parannettavaa kahdessa keskeisessä elementissä, eli rakenteessa ja havainnollistamisessa.

Hyvä rakenne tekee puheesta mielenkiintoisen seurata, sitoo asiat toisiinsa, auttaa kuulijaa jäsentämään kokonaisuutta ja helpottaa asioiden painumista mieleen. Suurimmasta osasta puheista oli vaikeaa löytää rakenteen ideaa, vaan ne muistuttivat enemmän listaa erilaisista tärkeistä asioista. Parhaimmillaan puheissa oli kehärakenne, eli lopussa palattiin aloituksen teemaan tai eri teemojen käsittely aloitettiin jäsentävällä väitelauseella. Jos puheessa olikin rakenne, niin puheenjohtajan esitystapa ei välttämättä tukenut sitä, sillä puheen piirteillä olisi voinut viestiä paremmin, milloin siirrytään seuraavaan asiaan.

Havainnollistamista oli selvästi mietitty enemmän. Moni puheenjohtaja, esimerkiksi kokoomuksen Petteri Orpo ja SDP:n Antti Rinne, käytti tosielämän esimerkkejä, joista osa oli jopa varsin henkilökohtaisia. Niiden yleisesti ajatellaan lisäävän kiinnostusta.

Osa puheenjohtajista osasi myös hyvin elävöittää puhettaan konkreettisilla yksityiskohdilla: vihreiden Ville Niinistö kertoi ensimmäisestä koulupäivästään, vasemmistoliiton Li Andersson hoitajien ammattitaidon näkymisestä ja RKP:n Anna-Maja Henriksson omasta lapsuudestaan.

Keskustan Juha Sipilä osasi kielellisestä havainnollistamisesta hyödyntää toistoa ja kristillisdemokraattien Sari Essayahilla oli pari osuvaa kielikuvaa, mutta perussuomalaisten Timo Soini oli suorainainen mestari kielikuvien ja värikkäiden, mielikuvia luovien, ilmaisujen käytössä. Jos kaikki puheenjohtajien havainnollistaminen olisi saatu samaan puheeseen, olisi päästy jo kiitettävälle tasolle.

C. Viimeinen silaus on puheen esittäminen.

Edes erinomaisesti kirjoitettu puhe ei puhuttele kuulijaa, jos puhuja ei osaa esittää sitä. Puoluepäivä-ohjelman puitteet olivat puheen pitämisen kannalta hankalat, sillä puheenjohtajien piti puhua samanaikaisesti studiossa olevalle yleisölle ja television kautta kotikatsomoille.

Tutkimukset osoittavat, että yleisöpuhe ja televisioesiintyminen edellyttävät osin erilaista esiintymistä. Aiheesta kiinnostuneet voivat lukea siitä lisää tuoreesta Mediapoliitikko-kirjastani.

Puoluepäivässä esiintymiseen toi pientä epävarmuutta moni pieni asia: suunnatako katseensa kameraan vai yleisöön, seisoako puhujapöntön takana vai liikkuako lähemmäksi yleisöä?

Puheenjohtajat olivat selvästi harjoitelleet puheita, mikä tutkimusten mukaan yleensä parantaa suoritusta. Eroja oli kuitenkin siinä, kuinka kirjoitetun, ulkoa opetellun tai spontaanilta kuulostavaa puhe oli.

Parasta tietysti oli, kun puheenjohtaja pystyi vuorovaikutukseen yleisönsä kanssa ja välittämään vahvan läsnäolon tunteen katsomalla kuulijoitaan, luomalla hyvän kontaktin kuulijoihin, reagoimaan yleisön reaktioihin, käyttämään puhutuksi tarkoitettua kieltä ja tukeutumaan papereihinsa vain muistilistana. Toisten taidot riittivät tähän paremmin kuin joidenkin muiden.

  • Mediapoliitiikko-kirjasta voi lukea lisää siitä, kuinka poliitikkojen viestintää voi analysoida. Sitä voi tilata Gaudeamuksen verkkokaupasta.

Miksi kirja johtajan vuorovaikutuksesta?

Julkaistu kirjoittanut Pekka Isotalus

Olen Hanna Rajalahden kanssa kirjoittanut kirjan Vuorovaikutus johtajan työssä. Minulta on jo muutaman kerran kysytty, mistä syntyi idea kirjaan tai miksi kirja tästä aiheesta. Yksinkertainen vastaus on, että kirja on kirjoitettu, koska koemme aiheen niin tärkeäksi. Asian tärkeyttä voi tosin eritellä tarkemminkin. Heti mieleeni tulee ainakin neljä eri tekijää, jotka ovat motivoineet meitä kirjoittamaan tämän kirjan.

Ensinnäkin vuorovaikutus on keskeinen työelämätaito. Yhä useampi toteuttaa työtään vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Vuorovaikutus ei ole vain väline työn tekemiseen, vaan se on osa työtä, osa ammattitaitoa. Vuorovaikutuksen laatu on usein yhteydessä työn tulosten laatuun. Erityisesti johtajan työssä vuorovaikutuksella on suuri merkitys, sillä johtaminen toteutuu vuorovaikutuksessa. Kirjaan haastattelemamme johtajat olivat ymmärtäneet, että suurin osa heidän työstään on vuorovaikutusta eri ihmisten kanssa ja sidoksissa heidän erilaisiin työtehtäviinsä. Tutkimusten mukaan johtajan vuorovaikutustaidoilla on myönteinen yhteys esimerkiksi työntekijöiden työsuorituksiin, työtyytyväisyyteen, organisaatioon sitoutumiseen ja työhyvinvointiin sekä organisaation tulokseen.

Toiseksi vuorovaikutusosaaminen ei ole synnynnäinen, vaan kehittyvä ominaisuus. Halusimme korostaa, että jokainen voi kehittää omia vuorovaikutustaitojaan. Useimmilla –kokeneillakin johtajilla – on näissä taidoissa myös kehittämisen varaa. Hyvän johtajan ominaisuuksissa ei ole kysymys synnynnäisistä lahjoista tai karismasta vaan kehitettävästä osaamisesta. Tämä koskee myös vuorovaikutusosaamista. Vuorovaikutustaitojen kehittäminen tarkoittaa viestintänsä muuttamista, ja viestintäänsä voi koulia ilman, että ihmisenä pitäisi muuttua. Toivomme, että myös kirjaamme lukemalla, voisi arvioida omaa vuorovaikutusosaamistaan ja sitä kautta kehittää omaa osaamistaan.

Kolmas syy kirjaan oli, että halusimme tarjota tutkimukseen perustuvaa tietoa johtajien vuorovaikutuksesta. Alalla on paljon ”mutu-tuntumaan” perustuvia oppeja ja koulutusta. Vuorovaikutustaidoista puhutaan usein myös epämääräisin ja sekavin käsittein. Toisinaan vuorovaikutus taas saatetaan ymmärtää aivan liian kapeasti, esimerkiksi pelkäksi empatiaksi. Halusimmekin tarkkaan määritellä, mistä vuorovaikutuksessa oikeasti on kysymys. Tutkimustietoon nojaaminen tekee kirjasta myös kiihkottoman, sillä siinä ei pyritä puhumaan minkään ”-ismin” tai muun oppisuunnan puolesta.

Neljäntenä keskeisenä syynä voi pitää sitä, että kaikenlainen vuorovaikutus on lisääntynyt – myös johtajan työssä. Tämä johtuu teknologiavälitteisen viestinnän ja erityisesti sosiaalisen median jokapäiväistymisestä. Johtajan vuorovaikutus ei enää rajoitu vain kasvokkaisviestintään, vaan vuorovaikutus verkossa lomittuu sen kanssa. Nämä kaksi vuorovaikutuksen muotoa ovat niin limittyneet toistensa kanssa, että halusimme hälventää niiden välistä eroa ja käsitellä niitä molempia osana vuorovaikutusosaamista. Tällä hetkellä näyttää siltä, että erityisesti verkkoviestintä on useimmille johtajille varsin haasteellista ja uuden oppimisen paikka.

978-952-14-2944-6_Vuorovaikutus-johtajan-tyossa_3d.jpg_6